Elämisen arvoista

Ulkona paistaa aurinko. Lämmin, mutta virkistävä tuuli tuntuu niin ihanan pehmeältä ihoa vasten. Luonnon oma hiljaisuus tuntuu hyvältä.

En ikinä uskonut, että eläisin näin pitkään.

Kaksi päivää. Sitten minulla ja poikaystävälläni tulee vuosi täyteen. Se tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Ei minun ikinä tälläistä pitänyt kokea. Olin niin luopunut elämästä. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon kaikkea mitä en koskaan uskonut kokevani. Tuntuu jotenkin ihanalta elää. Aivan kuin olisin vuosi sitten saanut mahdollisuuden siihen. Ja periaatteessa se on totta.

Poikaytäväni on antanut minulle enemmän kuin keneltäkään voisin pyytää. Ilman häntä en olisi enää tässä, voimani eivät olisi riittäneet. En pysty ikinä kiittämään häntä tarpeeksi.

Voisin kuitenkin kertoa hänestä huonoja asioita, purkaa niitä tänne. Mutta tällä hetkellä minun ei tee mieli tehdä niin. Haluaisin vain keskittyä hyviin asioihin, auttaa vahvistamaan niitä. Sillä se on mitä tarvitaan, varsinkin minä.

Poikaystäväni auttoi minua uskomaan itseeni, löytämään minua vähitellen. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta olen alkanut ottamaan takapakkia. Johtuen osittain hänestä, osittain itsestäni. Minulle on taas palannut joitain ajatuksia. Inhoan itseäni välillä, koen olevani lihava, en ole hyvä millään tavalla. Yhdestä asiasta voin olla kuitenkin ylpeä. Enää tavoitteeni ei ole niinkään laihtuminen vaan kehon kiinteyttäminen jne. Enkä painoanikaan halua enää niin alas. Toivottavasti...

Kerron nyt kuitenkin yhden jutun, kun aloin puhumaan tästä. Poikaystäväni kuolaa koko ajan muita naisia. Ei tuo kuulosta kovin pahalta, mutta en nyt saa ajatuksia kasaan selittääkseni enemmän.

Minun itsetuntoni murenee koko ajan pala palalta sen takia. Kaikki se mitä vaivalla hän on auttanut minua saamaan kokoon, murenee pois. Minusta tuntuu, etten kelpaa, riitä hänelle. Tunnen itseni lihavaksi. Poikaystäväni mielestä ainoastaan mallinmitoissa olevat ihmiset ovat kauniita ja tarpeeksi laihoja. Se ajattelu tyyli ahdistaa minua kauheasti. Olen yrittänyt hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen, mutta miten se on mahdollista, kun toinen ajattelee noin. Aina syömiseen jälkeen haluaisin oksentaa vain kaiken ulos, kun huomaan poikaystäväni taas kuolaavaan laihoja ja treenattuja ihmisiä. Parempia kuin minä. Inhottaa olla tälläinen. Välillä vain itken. Aina hänen kuolatessaan muita se murentaa itsetuntoani hieman. Ja sitten hän ihmettelee ja vaatii, että miksen usko itseeni ja miksi olen tälläinen. En minä yksin saa itseäni kasaan, vain päättämällä niin. 

Eikä hän näe tekemisessään mitään väärää. Ei kuulemma voi tehdä eri tavalla.

Noh alan kirjoittamaan tänne taas miten 'kuntoilussani' edistyn. Toivon, että pahaksi se ei  menisi. Se vaaraa siinä aina on, että lipeää liian alas.

Nauttikaa auringota ja olkaa iloisin mielin, niin minäkin teen.

Ehkä jotain yllättävääkin

Ei ole taas vähään aikaan tullut kirjoitettua. Vaikka toisaalta olisi ollut kirjoitettavaakin. Noh mutta..
En asu enää kotona koko aikaa. Pääsin koulun asuntolaan asumaan ja se on jo helpottanut minun ja äitini välejä. Viimeisin kirjoitukseni on 10.5 jolloin aloin seurustelemaan...Se ei kestänyt niin pitkään kuin olisin toivonut. Suhde kesti 3 viikkoa. Sekavaa se oli, kun yritti tehdä kaikkensa auttaakseen toista, mutta lopulta toinen kieltäytyi avusta kokonaan.
 Ne 3 viikkoa yritin koko ajan  kehittyä. Että kelpaisin. Edistyinkin jopa. Yritin olla rohkeampi. Erotessamme kuitenkin kaikki se minkä päälle oli rakentanut mureni. Menetin kaiken. Ja vasta äskettäin minulla oli ollut kaikki.
 Ulkoisesti näytti siltä, että jaksoin hyvin. Mutta oikeasti olin aivan hukassa. Olimme poikaystäväni kanssa tehneet sopimuksen ettei kumpikaan satuta itseään. Mutta kaiken päättyessä, se ei ollut enää tarpeeksi pitävä sopimus suojaamaan pahimmalta, omalta itseltään. Käänsin kaiken tuskan itseeni, enkä voi sanoa jäljen olleen kaunista. Rankaisin itseäni. Kaikki se viha itseäni kohtaan.
 Minulla ei ollut enää sitä jotain minkä vuoksi elää, minkä vuoksi nousta joka aamu ja jaksaa edes yrittää. Olin oikeasti aivan eksyksissä. En tiennyt mitä tekisin. En välittänyt mistään. Halusin, että minuun sattuisi. Aloin tietoisesti hakeutumaan tilanteisiin mistä minuun sattuisi.Näin jälkeenpäin tajuan, että poikaystäväni vei minulta yhden asian. Ja se oli itseni kunnioitus. Sitä minulla ei ollut enää.
 Netissä minulle alkoi juttelemaan minulle aivan tuntematon jätkä, joka kertoi olevansa minua pari vuotta vanhempi. (myöhemmin hän osottautui hieman enemmän vanhemmaksi). Puhuin hänen kanssaan, sillä olin yksinäinen ja en jaksanut välittää mistään. Löysin hänestä joitakin piirteitä mitkä vastasivat entiseen poikaystävääni, mutta positiivisia ne eivät valitettavasti olleet. Aloin kai jotenkin kiintyä tuohon ihmiseen, sillä aloin miellyttämään häntä ja suostuin moniin asioihin.
 Alunperin jatkoin puhumista tuon ihmisen kanssa, koska jossain mieleni sopukassa toivoin hänen satuttavan minua. Tällä hetkellä kuitenkin seurustelen tuon ihmisen kanssa ja olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Olemme olleet yhdessä reilu kaksi kuukautta ja sinä aikana masentuneisuuteni on ollut vähäistä. Välillä jos olemme joutuneet keskustelemaan jostakin ikävästä niin silloin olen joutunut taas kokemaan millainen se huono olo on. Mutta muuten olen paljon onnellisempi. Teen kaikkeni, että tämä kestää sillä tämä on ainut mitä minulla on. Jos tämä päättyy edes halua tietää mitä minulle käy. Pysyn pinnalla nyt enkä halua enää alas.

seurustelen!?

En olisi voinut aikaisemmin uskoa tätä.....mutta seurustelen nyt ö-ö
Harmillista vain, että homma on hieman turhan sekava, mutta ehkä en valita.
Pitää kattoa mitä tästä tulee. Tämä on ensimmäinen kerta, kun seurustelen ikinä. Haluaisin silti, että suhde kestäisi kauan. Olen liian ujo ja turhan varovainen aluksi. Mutta jos hän kestää sen....Haluan, että hän ymmärtää, että minun kanssani pitää edetä hitaasti...minulla asiat vievät aikaa..olen muuttunut vuosien saatossa liian varovaiseksi. Mutta toivoisin niin, että tämä kestää.....
en osaa sanua muuta nyt.....

selkeytyvätköhän asiat koskaan..?

Kumpa vain voisinkin olla puhumatta, sanomatta sanaakaan.
Silloin kaikkea ei voitaisi aina kääntää minua vastaan, ymmärtää väärin.
Mutta jos en puhuisi niin siitäkin seuraisi huonoa.
Teen miten tahansa kaikki on aina väärin ja saan kärsiä.

Äiti syyllistää minua joka asiasta. Hän ei luota minuun yhtään, luulee koko ajan, että valehtelen ihan normaaleistakin asioista. Ja perustelu tälle uskolle on se, että minulla on tapana tehdä niin. Minua pidetään ongelmanuorena ja kohdella sen mukaisesti. Olen saanut kuulla, että, koska en pysty mihinkään niin tulevaisuuteni on ojan pohjalla. Etten ikinä tule onnistumaan missään. On kuulemma ihan sama, että kuulunko tähän "perheeseenkään" enää.

Mitä oikeasti on tapahtunut-----
-Koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen
-Vanhemmat eronneet olessani 3v.
-Kotona paha olla
--> vakava masennus ja syömishäiriö (kestänyt nyt 3 vuotta)
-minusta on tullut hiljainen ja hyvin varovainen
-vihaan itseäni
-pelkään monia asioita,tulevaisuutta
-viiltely ja itsemurha ajatukset
-en jaksa tehdä mitään (inhoan itseäni sen takia)
-en uskalla tehdä mitään koska pelkään tekeväni väärin
----todella paljon kaikkea...
Ja kotona suhtautuminen
-->
-laiska
-ongelmanuori
-minuun ei luoteta (en ole tehnyt mitään ö_ö)
-minut on meinattu monta kertaa heittää kotoa
-----ja minun kuuluisi saada läheisten tukea, että jaksaisin :'cc

Minun oletetaan koko ajan valehtelevan menoistani yms.
Että jos sanon meneväni kaverini synttäreille nii minun oletetaan lähtevän juomaan johonkin.....
En ole tehnyt mitään mikä antaisi äidille aihetta ajatella niin...hän uskoo niin, koska olen sen ikäinen.

Muistan, kun minulle uskoteltiin, että avun hakeminen tähän kaikkeen auttaisi...
Oikeasti kaikki on vain pahentunut sen takia.
Kun on tullut julki, että minulla on jonkinlainen "ongelma" ,niinkuin äiti sanoo, niin minua vain syyllistetään siitä ja muuta. Äiti pakottaa minut käymään keskustelemassa "ongelmistani" ja sitten hän valittaa kuinka paljon vaivaa siitä on ja sinne vieminen ja pois hakeminen maksaa.......

En ole ikinä vaatinut mitään....olisin vain halunnut hyvän elämän.....ja mahdollisimman vähän tuskaa...

Do you feel?

Tänään on ollut aivan normaali päivä, mutta olen ollut oudon alakuloinen.
Minua oikeastaan ei masenna tai mitään. Tuntuu ihan normaalilta. Mutta en vain jaksa tehdä mitään. Olen jähmettynyt kokonaan. Minulla on tietyt rutiinit mitkä toistuvat joka päivä väistämättä, mutta tänään..ö.ö Päästyäni koulusta en ole puhunut kavereilleni kuten tavallista. Kello on 23 ja ihmiset huolestuvat,alkavat kyselemään. Osalla ihmisistä menee hyvin, en haluaisi latistaa heidän iloaan. Osalla menee huonosti, heille tahtoisin puhua, mutten voi sillä heillä itsellään on nyt niin paljon kaikkea.

Tuijotan seinää mitään näkemättömin silmin.
Makaan lattialla kattoon vilkaisten.
Katson tietokoneen ruutua ja sanat muuttuvat sekoittuvat hiljalleen epämääräisiksi.
Oloni on jähmeä, mieli jäätyneenä paikalleen.
En tiedä mitä tehdä..voin vain odottaa huomiseen......

feelings...

Miltä tuntuu, kun et pysty enää liikkumaan..

Tunnet kuinka elämä virtaa sormiasi pitkin pois.

Kylmyys valtaa sinut, se iskee niin syvälle.

Mieli jähmettyy, olet kauan toivonut etteivät

tunteet voisi satuttaa sinua enää....

Tuijotat lasisin silmin kaukaisuuteen, näet mielesi läpi.

Vajoat siihen kunnes pimeä nielaisee sinut.

Ei enää tuskaa,

ei anteeksiantamattomia virheitä....

Mutta ei kuitenkaan myöskään ainuttakaan muuta ihmistä....

Mikään ei voi satuttaa sinua enää....

Muttei myöskään välittää....

 

 

 

 



Veronica

Tahdoin pois täältä,
kerroin sen sumein silmin öiselle taivaalle.
En jaksaisi enää kauaa,
hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.
Toivoin pelastusta,
tiesin etten koskaan saisi sitä.
 

Päivät kuluvat hitaasti. Toisaalta, kun katsoo taakseen tuntuu päiviä olevan kuitenkin suuri määrä takana. Päivästä toiseen olotila sekä ympäristö ovat....sekavia,....vain sekavia.
Minua harmittaa se, kun ystävilläni menee huonosti. En tahtoisi heidän joutuvan kokemaan pahaa.

Eräs ystäväni, kutsuttaisiinko häntä vaikka Veronicaksi, hän on hyvin väsynyt elämään ja haluaisi päästää kokonaan irti. En tiedä hänen elämästään juuri mitään sillä hän ei halua puhua paljoa siitä. Tiedän kuitenkin sen ettei hänellä mene kovin hyvin. Olen tuntenut Veronican noin 3 kuukautta, eli melko vähän aikaa. Veronica on jo monta kertaa meinannut luovuttaa. Olen monet yöt itkenyt ja yrittänyt keskustella hänen kanssaan, saada hänet jatkamaan vielä vähän pidemmälle. Tähän mennessä hän ei ole vielä ikinä toteuttanut suunnitelmaansa vaikka pienestä on ollut kiinni. Olen iloinen, kun hän joinakin päivinä pystyy sanomaan kaiken olevan kunnossa ja hänen voivan hyvin. Mutta elämän pienimmätkin heilahdukset voivat heittää hänet reunan yli.Viimeisin kerta oli 2 päivää sitten. Nyt taas kaikki näyttää paremmanlta....mutta tiedän ettei se kestä kauaa.
Olen niin surullinen, kun tiedän sen etten pysty häntä ikuisesti pitämään hengissä. Jossain vaiheessa hänen loppunsa tulee, ja se tulee aivan liian pian ;__;

kaikki menisi paremmaksi

Viime päivät ovat olleet toisaalta onnistuneita ja menneet ihan hyvin.
Keskiviikkona pidin vapaa päivän, mutta silti tuli syötyä liikaa ja liikuttua liian vähän.
Torstaina kuitenkin meni paremmin 8))
Torstaina en syönyt muuta kuin yhden mandariinin klo 8 illalla ja join päivän aikana yhden pienen kahvikupillisen kahvia ja join myös 1,5l coka cola zeroa.  C:
Se on ihanaa, kun on jotain menoa niin ei ehdi syömään <:
Eilisessä harmittaa se, että söin patongin puolikkaan, mutta muuten ei tullut syötyä mitään muuta missä olisi olllut kaloreita.
Lisäksi olen molempien päivien aikana liikkunutkin, kun on pitänyt kävellä paikasta toiseen ja muuta.
Toivottavasti kaikki alkaisi menemään hyvin (:

Tänään olen syönyt
-kinkkuvoileivän 150kcal (harmittaa, kun se oli turha)
-mandariinin 45kcal
-2 kuppia teetä 50kcal
Yhteensä: 245kcal
Jos käyn tunnin lenkillä kulutan tuon kaiken <:

Syksyn odotusta

Uusia harmaita pilviä näkyvissä...
...Ne ovatkin samoja mitkä eivät ole koskaan lähteneet elämästäni..

Syksyllä pääsen ottamaan välimatkaa tähän ahdistavaan helvettiin..
mieleni sisällä olevista asioista en pääse eroon, mutta kotoa pääsen pois.
Olen odottanut sitä niin pitkään. En tiedä selviäisinkö enää yhtään pidempään kotona vaikka olisi pakko. En kestä olla täällä...
Joudun ehkä aina viikonloppuisin olemaan kotona, mutta ehkä äitikin huutaa vähemmän jos näemme harvemmin....
Toivon, että kaikki lähtisi paremmaksi silloin..

Viilteleminen alkaa pikku hiljaa riistäytyä käsistä....Haluaisin puhua siitä joillekkin kavereilleni..haluaisin, että joku sanoisi minulle ettei se kannata ja saisin hillittyä sitä vähän...mutta kaikilla on omassa elämässä niin paljon...

Ei ole kiirettä nukkumaan sillä päivällä en mene kouluun. Olen kotona koko päivän ja toivoisin, että saisin käytettyä koiran vähintään tunnin lenkillä ja treenaisin sitten perus kaavani läpi....
 Noudattaessani perus kaavaani treenaan tietyn saman määrän aina ja sen jälkeen jalat melkein pettävät alta.....se on minun kaavani..

Toivoisin, että huomenna ei tulisi syötyä turhuuksia...voisin aloittaa ruokapäiväkirjan, kun muutenkin olen alkanut kirjoittamaan tänne joka päivä..

kaikki särkyy..

Jos asiat näyttävät menevän parempaan suuntaan..se ei ole totta silloin.
Kaikki tuntuu olevan korjaantunut ja yhtäkki, aivan odottamatta, kaikki särkyy taas.
Turhia toiveita, toteutumattomia unelmia....

Elämäni on aivan pilalla...
Masennus painaa elämääni ja en jaksa tehdä mitään. En saa mitään aikaiseksi.
En pysty elämään kunnolla normaalia elämää.....en pysty olemaan ihmisten kanssa mutta en pysty olemaan yksinkään.
En pysty ikinä parantumaan täysin....olen liian hajalla..

En saa ajatuksistani enää selkoa,teksti muuttuu sekavaksi,minä vain itken.....

Ystäviä

Hei taas pitkästä aikaa.

Mietitte varmaan mitä elämääni kuuluu tällä hetkellä...
Ylä- ja alamäkia tottakai..

Olen todella iloinen siitä, että nykyään voin todeta elämässäni olevan hyvin tärkeitä ihmisiä. Näissä ihmisissä on se vaikutus, että oli oloni kuinka toivoton tahansa saadessani puhua heidän kanssaan mistä tahansa ja unohtaa muun niin mielialani paranee heti. He ovat syy miksi elän, miksi jaksan yrittää päästä pidemmälle vaikka kaikki tuntuu olevan turhaa. En kuitenkaan tiedä voinko ikinä kertoa heille kaikkea elämästäni. Olen tottunut pitämään asiat sisälläni eikä se haittaa toisaalta vaikken voisikaan puhua kaikesta...en ole ikinä ollut kovin hyvä puhumaan. Tunnen itseni tarpeelliseksi voidessani kuunnella heitä ja yrittää auttaa heitä tai vain puhua heidän kanssaan, ei heidän tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Teen paljon heidän vuokseen, mutta pyydänkö mitään? En minä tarvitse heiltä mitään sellaista minkä he voivat tarkoituksella antaa. Olen saanut heiltä jotain niin arvokasta etteivät he voi edes käsittää sitä. He ovat antaneet minulle syyn elää. En sano, että se pitäisi minut aina hengissä sillä pahoja päiviä on liian usein. Mutta kuitenkin se, että he ovat olemassa ja tiedän saavani puhua heille ja viettää aikaa heidän kanssaan....se saa minut jatkamaan.

Kirjoitan kovin positiivista tekstiä vaikka samaan aikaan verta valuu kädestäni...
Yksi minulle hyvin tärkeä ihminen mietti tänään sitä, että miten ihmiset voivat kestää viiltelyn aiheuttamaa tuskaa. Aloin miettiä asiaa omalla kohdallani...surullista on se, että vaikka viillän ja verta valuu kädestäni en tunne sitä......

Se tunne...

Hei ihmiset! :3

Pahoittelen etten ole kirjoittanut IKUISUUKSIIN mitään. Elämässäni on näiden poissa olleiden kuukausien aikana tapahtunut ylä- ja alamäkiä.
Joudun käymään kerran viikossa psykologilla....Asia aivan oikeasti ahdistaa minua. Joudun nyt koko ajan stressaamaan todella monista asioista ja psykologilla käynti on yksi asia mitä joudun koko ajan miettimään ;__; Olen väsynyt siihen, että on koko ajan kauhea stressi kaikesta.... ;(
Minä olen kyllästynyt siihen, kun kotona äiti huutaa koko ajan. Teen mitä tahansa saan aina huudon. Lisäksi äitini murskaa unelmani ja lopulta minut kokonaan.....
Haluan pois kotoa. Tahdon, muuttaa pois hetki sen ollessa mahdollista eli vuoden kuluttua. En kuitenkaan ole varma jaksanko kestää niin pitkään...en takaa jaksavani.

Alakuloisuus painaa mieltäni kuin harmaa sumu.
Niin raskas ja painostava.
Sen laskeutuessa ylle joudut vangiksi.
Ajatukset suljetaan häkkiin ja silmät peitetään harsolla.
Tunnet vain kuinka näkymättömät kahleet hiertävät ranteitasi.
Et näe niitä, mutta tunnet silti niiden painon.
Niiden karhea pinta ohutta ihoasi vasten.
Tahdot huutaa, jotta tunne loppuisi.
Ääni jää kuitenkin vain pääsi sisälle.
Voit aivan rauhassa huutaa,kiljua,riuhtoa itseäsi ympäriinsä tai vain maata hiljaa maassa.
Todellisuudessa et liiku mihinkään.
Olet vain mielesi vanki.
Voit yrittää katsoa todellisuutta lasittuneiden silmien läpi, mutta pian et näe mitään.
Kyyneleet huuhtovat muiston pois.
Sen raskas tunne haihtuu hiljalleen.
Tuska kyyneleen muodossa valuu hiljalleen poskeasi alas ja tippuu.
Tunne ei kuitenkaan katoa kokonaan vaan se siirtyy sydämeesi.
Et pääse niistä ikinä eroon....

Vanha päiväkirja merkintä

15.3.2012

Minulla ei todellakaan mene hyvin nyt. Päivällä en tahtonut muuta kuin kuolla. Minua ahdistaa aivan suunnattomasti se, että joudun lääkärin juttusille masennukseni takia. En tahdo kertoa elämästäni kenellekään, ei se muille kuulu. Pohdin tänään sängyssä maatessani, että miltä tuntuisi tukehtua, ei hengittäisi enää. Pidätin hengitystä todella pitkään, vaikka kehoni tarvitsi happea en hengittänyt. Monta kertaa pidätin hengitystä ja aina hengitin vain sisään ja ulos hengityksenpidätys kertojen välillä ( tyhmä sana ). Siitä ei kuitenkaan tullut kummoinen olo, otsa oli vain hieman lämmin. Join sitten 10 dl vettä putkeen. Tuli todella paha olo.Käynnistin koneeen ja kuuntelin musiikkia. Palelin ja tärisin koko ajan vaikka minulla oli huppari päällä. Tökin ja naarmuttelin myös hieman käsiäni ja jalkojani hakaneulalla sillä yritin muistaa miltä sen lohtu tuintui ja minua ahdisti, kun en voinut viiltää...( olin luvannut ihmisille... ). Aijoin jossain vaiheessa lähteä alas, mutta sitä ennen menin vessaan sillä olo oli liian todellinen. Kävin kaapit läpi, ei lääkkeitä. Hengittelin sitten hetken kynsilakanpoistoainetta... Jos ketään ei olisi ollut kotona olisin mennyt alas lääkekaapille ja ottanut sieltä mitä tahansa mikä olisi turruttannut...

En ole enää järkevä... Lähden dokaamaan heti, kun siihen tulee mahdollisuus. Juon mielen tyhjäksi. Antaisin myös melkein mitä vain jos saisin hieman kannabista yms. Tuhoan elämäni, valun pohjalle. En voi enää tehdä mitään. Määräysvalta ei ole ollut pitkään aikaan enää minulla....

Miksi onnistun aina sotkemaan itseni johonkin..

Kello on nyt 1:12.
Minun pitää tänään aamupäivällä lähteä nuorisopolille jutustelemaan lääkärin kanssa.
Otetaan kai jotain verikokeitakin -.- Minä inhoan verikokeita. Ne ahdistavat aivan suunnattomasti. Viime viikolla tietäessäni, että joudun sinne ja siellä otetaan verikokeita yms. niin minä vain itkin hysteerisesti ja tärisin. Aloin ymmärtää käsitettä "hullu".
Mieli oli aivan sekaisin. Kiemurtelin vain sängyssä maatessani puolelta toiselle,se ei ollut täysin tietoisesti edes harkittua. En tajunnut kunnolla mitä ympärilläni tapahtuu. Tärisin ja itkin aivan kauheasti. Hengitykseni oli katkonaista. Se oli...."jännää".
Minä pelkään kipua aivan suunnattomasti. Juu,tiedän viiltelykin tuottaa kipua,mutta se on minulle eri asia. Sen itse teen ja tiedän milloin lopettaa..
Tämänpäiväinen mietityttää minua myös siksi, että äitini tulee myös sinne ja tiedän etten pysty kertomaan mitään olostani jos joku muu ihminen on siinä. Varsinkin äitini.
Odotan varsin sekavin tuntein aamupäivää. En aijo nukkua tänä yönä. En pysty menemään sinne täysin selvä järkisenä. En pysty kyllä muutenkaan...minut pakotetaan sinne.
Ahdistaa, haluan turtaan olotilaan, en tahdo välittää mistän. Toisaalta tahtoisin kuolla,mutta tähän tunteeseen riittäisi nyt hieman jotain turruttavaa ainetta...........sotken itseni päihdehelvettiin...
Ei voi mitään,olen menossa jo.

Ei näin....

Ahdistaa vain. Mitään en jaksaisi tehdä ja ajatukset leikkivät omaa vuoristorataansa pääni sisällä.
Eli ei mitään uutta. Uskoin yli vuoden, että puhuminen auttaa. Taisin kuitenkin olla väärässä. En halua pilata kenenkään parantumis mahdollisuuksia sillä haluan, että kaikki voivat elää hyvää ja onnellista elämää ilman murheita. Itse olen kuitenkin jo kuukauden katunut sitä, että menin kertomaan tukalasta olotilastani. Oloni ei helppottunut yhtään ja asia on vain ahdistanut minua siitä asti. Ahdistaa niin, että tekisi mieli vain käpertyä kasaan ja kääntää ajankääntäjä takaisin siihen aikaan jolloin kukaan ei tiennyt. Aikaan ennen sitä, kun kaverinikaan tiesivät mitään. Minulla oli koulussa terveydenhoitajan tarkastus ja hän länttäsi minullle lapun eteen mikä käsitteli mielialaa. Se oli samanlainen kuin kaikki netistä löytyvät masennustestit. Aloitin aluksi ruksailemaan kohtia, että voin hyvin, olen aina iloinen yms.
Sitten tajusin, että itseäni minä vain huijaan ja aloitin lapun täyttämisen alusta. Kerroin miten kaikki todellisesti on.
Sen etten jaksa enää.
Sen etten usko tulevaisuuteeni,en selviä sinne.
Sen, että olen aivan pohjalla ja vajoamassa syvemmälle.
Sen, että olen melkein päästämässä elämästä irti.
Sen, että kaikki on aina syytäni ja olen huono ihminen.
Sen, että kaikkea on kestänyt jo puolitoista vuotta eikä suru ikinä katoa....

Suljettuani oven takanani lähtiessäni terveydenhoitajan luota pois minun teki mieli vain juosta piiloon itkemään. En meinannut pysyä kasassa, tunteita oli liikaa. Terveydenhoitaja sanoi soittavansa äidilleni sinä päivänä ja minun oli pakko suostua. Olin kuin nurkkaan ajettuna siinä tilanteessa. En olisi ikinä halunnut kenenkään tietävän millaista minulla on....
Sinä päivänä en meinannut uskaltaa mennä kotiin koulun jälkeen. Kotona pakenin omaan huoneeseeni enkä uskaltanut näyttäytyä koko päivänä. Pelkäsin puhelimen alkavan soimaan sillä minulla ei ollut tietoakaan milloin terveydenhoitaja aikoi soittaa vai oliko hän soittanut jo. Illalla äiti tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi terveydenhoitajan soittaneen ja kertoneen mistä olimme jutelleet. Hän myös sanoi juttelevansa asiasta kanssani myöhemmin. Kun hän oli lähtenyt minä vain itkin.

Siitä hetkestä lähtien, kun menin puhumaan terveydenhoitajalle olen katunut päätöstäni. Ei ole ollut hetkeäkään, että se olisi ollut hyvä asia. Minua vain ahdistaa ja itken koko ajan...
Miksi teen aina ne väärät valinnat.
Sain tänään tietää, että saan lähetteen nuorisopoliklinikalle.
EI,EI,EI.Minä en tahdo!!!!
Minä pelkään...tahdon takaisin siihen turvalliseen aikaan, noin kuukauden taakse päin.
Haluan ihmisten jättävän minut rauhaan.
Haluan elää omaa elämääni.

Miksi minusta tuntuu, että valehtelemalla vain selviää ;__;

Vastailen vain päivä-kysymyksiin ja yritän jaksaa.

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?
-Haluaisin olla hieman pidempi. Olisin todella tyytyväinen jos pääsisin pituuteen 170cm. Mutta se ei ole kuitenkaan kovin todennäköistä,mutta aina voi toivoa.

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?
-Ihailen ihastustani sillä hän on pitkä ja laiha. Hänellä on ohuet jalat ja hän on todella kaunis <3
Ihailen myös hänen luonnettaan ja sen ansiosta hän muuttuu ulkoisesti aina vain kauniimmaksi silmissäni vaikka hän näyttäisi miltä tahansa.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
-Pelkään...etten onnistu siinäkään. Pelkään myös sitä,että ihmiset pitävät minua pinnallisena ja itsekkäänä jos saavat tietää laihdutuksestani ( :O )

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?
-Tahdon pudottaa painoa kelvatakseni muille ja tunteakseni itseni kauniiksi. Toivoisin olevani pieni ja lähes näkymätön enkä sellainen mikä nyt olen.

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?
-Jos ahmin....en tiedä,en muista,en pysty ajattelemaan. Ajatukseni eivät ole nyt selkeitä ja päätä särkee,on paha olla ja hieman huimaakin. Söin pari tuntia sitten 2 leipää,koska halusin heikotuksen katoavan mikä melkein riistäytyi ahmimiseksi...en kuitenkaan osaa vastata kysymykseen.

Oli pakko aloittaa..jos vaikka motivoisi x.x

Päivä 1: Tietosi (ikä 15 / Pituus 168/paino 53kg / Vyötärö 69 / Lantio 81 / Reisi (paksuin kohta) ?cm / Paitakoko / S ?Housukoko 34? / Lähtöpaino 56kg / Tavoitepaino? 45kg

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?
Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?
Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?
Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?
Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?
Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?
Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?
Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?
Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?
Päivä 12: Mitä syöt yleensä?
Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?
Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?
Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?
Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?
Päivä 17: Lempiruokasi?
Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?
Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?
Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?
Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?
Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!
Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?
Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta?
Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?
Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?
Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?
Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä?
Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis?
Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot!

Heavy rain

Siitä on hyvin pitkä aika,kun kirjoitin. En tiedä onko minulla edes mitään kerrottavaa.
Joulu oli elämäni huonoin sillä masennus painoi koko ajan ja ahdisti syötävän ruuan määrä. Söin pääasiassa pelkkää kalaa koko joulun ajan,mutta kyllä suklaatakin tuli syötyä liikaa.
Minulla on koko ajan paha olla. Vuosi sitten uskoin olevani aivan pohjalla,mutta nyt tiedän etten ollut vielä läheskään. Silloin seisoin reunalla valmiina putoamaan tuhansien kilometrien syvyiseen aukkoon,mutta silloin sipsuttelin vain reunalla. Nykyään elämäni on tyhjää ja hyvin pimeää. Se johtuu mielestäni,koska olen sisäisesti kuollut. En jaksa enää tehdä mitään. Olen aivan loppuun kulunut.

Ihmisten puhuessa en jaksa vastata heille.

Koiran pyytäessä en jaksa viedä sitä ulos.

Ihmisten kiittäessä en jaksa hymyillä takaisin.

Kavereiden kanssa en jaksa enää esittää iloista.

Ulkopuolisten huolestuessa en jaksa kertoa totuutta.

Apua tarjottaessa en jaksa ottaa sitä vastaan.

Olen epäonnistunut laihdutuksessani täysin ja kaikessa muussa. Tuntuu,että loppu on lähellä.

Aivan kuin kaikki päättyisi pian,mutta se päivä tuntuu tulevan liian nopeasti.

Aivan kuin en itse olis riistämässä henkeäni vaan joku muu.

Tunnen itseni sairaaksi kuihtuneeksi kissaksi,

joka haluaa mennä metsään piiloon katseilta,kuolemaan.

Ainoa toiveeni on päästä muuttamaan omaan kotiin ja

saada tämä laihdutus päätökseen.

Päästä siihen 45kg painoon.

Sitten tahtoisin kirjoittaa,kirjoittaa hyvin paljon.

Kirjeissä kiittäisin ihmisiä kaikesta.

Sen jälkeen saisin rauhallisin mielin toteuttaa aikeeni ja

sulkea ikuisesti silmäni tältä

sumuiselta maailmalta.

Ihana päivä =)

Saimme tänään kuntopyörän,jota olin jo todella pitkään toivonut.Olenkin nyt hyvin iloinen siitä :)
Siitä vielä lisää myöhemmin,mutta ensin listaan vähän päivän syömisiä.

Isänpäivä aamupala:
Pieni sämpylän puolikas
1 leikkele (sämpylän päälle jottei kukaan huomannut,että en laittanut voita)
4dl appelsiinituoremehua
Kcal: n.150

Päivällinen:
Nuudelit
Kcal: n.100

Napostelut:
4 palaa suklaata -.-
Kcal: 100

Illallinen:
Tortilla jossa: kurkkua,tomaattia,sipulia,tonnikalaa,kermaviilia sekä salsaa.
Lisäksi natsoja sekä salsaa ja kermaviiliä -.-
Kcal: n.300

Iltapala:
5dl vanilia jäätelöä
+ 2 suklaan palaa -.-
Kcal: n.200

Päivän liikunta:
Kävin päivällä koiran kanssa kävelyllä    Kulutus: n.100 kcal
Ja illalla poljin ihanalla kuntopyörällä <3
Se on aivan ihana,kun siinä näkyy kulutetut kalorit <333
Poljin sillä 35min samalla telkkaria katsoen. Poljettua matkaa oli loppujen lopuksi 10km ja kulutettujen kalorien määrä 350 kcal =)

Ajatella jos tunnin aikana voin sillä kuluttaa n.600 kcal
Odotan nyt innolla sitä,että voin taas jäädä joku päivä pariksi tunniksi yksin kotii ja silloin aijon vain polkea.

Tänään syötyjen kalorien yhteismäärä: n.850
 (ei välttämättä pidä paikkaansa sillä laskin jotkut hieman yläkanttiin ja pyöristän aina ylöspäin :D )
Kulutus: 450 kcal
Loppusumma: 400 kcal (olen todella iloinen :) )

Hei taas!

Tiedän todella hyvin,että petän nyt itseni,mutta aijon jatkaa tämän blogin kirjoittamista.
Vaikka päätinkin lopettaa tämän blogin pitämisen ja parantua syömishäiriöstä niin en ole siinä edistynyt mitenkään.
Ei ole ollut päivää etten ole miettinyt laihdutusta edes jollakin tavalla.
Toisaalta se on myös tullut todettua etten pysty tästä sairaudesta parantumaan.Minulla oli unelmana parantua,mutta kuitenkin hukuin taas tähän mustaan suohon.En edes apua hakenut.
Yksi syy siihen olikin etten pitänyt itseäni tarpeeksi sairaana. Ajattelin vain,että kaikkihan on ihan hyvin ja enhän minä laihakaan ole..

Yritin parantua syömällä "normaalisti".Pään sisällä ajatukset eivät kuitenkaan muuttuneet ja huusivat entistä kovempaa.Lihoin ne pari kiloa takaisin,jotka olin juuri pudottanut.Juuri,kun olin lähellä tavoite painoa kaikki meni pieleen.Nyt en ole saanut kaikkia kiloja pudotettua sillä olen joutunut taistelemaan ahmimiskohtauksia vastaan liian usein.
Niin...yritin parantua ainaisesta laihdutuksesta ja se vaihtuikin jonkinlaiseen ahmimiseen ;__;
Pelkäsin niin paljon kadottavan itseni,kun en pystynyt päättämään mistään elämässäni.Ruokakin kontrolloi hetken aikaa minua.

Tuon paranemis/ahmimis jakson aikana päivän tärkein hetki oli vain se,kun sai syödä enkä päivän aikana ajatellut muuta kuin,että milloin pääsisin syömään.Tunsin kuitenkin huonoa omatuntoa liika syömisestäni ja nyt olen taas siirtynyt laihduttajan maailmaan....siihen,joka tekee pahaa mutten jaksa välittää.