En ikinä uskonut, että eläisin näin pitkään.
Kaksi päivää. Sitten minulla ja poikaystävälläni tulee vuosi täyteen. Se tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Ei minun ikinä tälläistä pitänyt kokea. Olin niin luopunut elämästä. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon kaikkea mitä en koskaan uskonut kokevani. Tuntuu jotenkin ihanalta elää. Aivan kuin olisin vuosi sitten saanut mahdollisuuden siihen. Ja periaatteessa se on totta.
Poikaytäväni on antanut minulle enemmän kuin keneltäkään voisin pyytää. Ilman häntä en olisi enää tässä, voimani eivät olisi riittäneet. En pysty ikinä kiittämään häntä tarpeeksi.
Voisin kuitenkin kertoa hänestä huonoja asioita, purkaa niitä tänne. Mutta tällä hetkellä minun ei tee mieli tehdä niin. Haluaisin vain keskittyä hyviin asioihin, auttaa vahvistamaan niitä. Sillä se on mitä tarvitaan, varsinkin minä.
Poikaystäväni auttoi minua uskomaan itseeni, löytämään minua vähitellen. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta olen alkanut ottamaan takapakkia. Johtuen osittain hänestä, osittain itsestäni. Minulle on taas palannut joitain ajatuksia. Inhoan itseäni välillä, koen olevani lihava, en ole hyvä millään tavalla. Yhdestä asiasta voin olla kuitenkin ylpeä. Enää tavoitteeni ei ole niinkään laihtuminen vaan kehon kiinteyttäminen jne. Enkä painoanikaan halua enää niin alas. Toivottavasti...
Kerron nyt kuitenkin yhden jutun, kun aloin puhumaan tästä. Poikaystäväni kuolaa koko ajan muita naisia. Ei tuo kuulosta kovin pahalta, mutta en nyt saa ajatuksia kasaan selittääkseni enemmän.
Minun itsetuntoni murenee koko ajan pala palalta sen takia. Kaikki se mitä vaivalla hän on auttanut minua saamaan kokoon, murenee pois. Minusta tuntuu, etten kelpaa, riitä hänelle. Tunnen itseni lihavaksi. Poikaystäväni mielestä ainoastaan mallinmitoissa olevat ihmiset ovat kauniita ja tarpeeksi laihoja. Se ajattelu tyyli ahdistaa minua kauheasti. Olen yrittänyt hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen, mutta miten se on mahdollista, kun toinen ajattelee noin. Aina syömiseen jälkeen haluaisin oksentaa vain kaiken ulos, kun huomaan poikaystäväni taas kuolaavaan laihoja ja treenattuja ihmisiä. Parempia kuin minä. Inhottaa olla tälläinen. Välillä vain itken. Aina hänen kuolatessaan muita se murentaa itsetuntoani hieman. Ja sitten hän ihmettelee ja vaatii, että miksen usko itseeni ja miksi olen tälläinen. En minä yksin saa itseäni kasaan, vain päättämällä niin.
Eikä hän näe tekemisessään mitään väärää. Ei kuulemma voi tehdä eri tavalla.
Noh alan kirjoittamaan tänne taas miten 'kuntoilussani' edistyn. Toivon, että pahaksi se ei menisi. Se vaaraa siinä aina on, että lipeää liian alas.
Nauttikaa auringota ja olkaa iloisin mielin, niin minäkin teen.
