Kesä on kohta taas ohi

Koulu alkaa taas pian.Paineet sen mukana lisääntyvät moninkertaisiksi.
Olen aina halunnut olla hyvä koulussa,saada paljon ystäviä ja tavata heitä koulun jälkeen.Jäin kuitenkin ilman ystäviä ja täydellistä koulu menestystä.Olin koko viime vuoden niin masentunut,että numeroni putosivat.Olen aina yrittänyt olla hyvä koulussa vaikka kouluun liittyvätkin varmaan pahimmat muistoni.Koulusta alkavat muistot,jotka murentavat minut täysin.Ala-aste ilman ystäviä,toiset haukkuivat ja pilkkasivat,toiset nauroivat ja hyljeksivät,toiset jahtasivat ja hakkasivat,toiset kuristivat kerrankin.Mutta opettajat eivät välittäneet,he eivät nähneet ja sulkivat tuskan sisälleni sanoin:Älä välitä,eivät he sitä tarkoita.Entä nyt,kun sanat,jotka tarkoitettiin lohduttaviksi rikkoutuvatkin ja yli 7 vuoden tuska pyrkii esiin,repii minut palasiksi.Tuo tuska,unohtamattomien asioiden kipu sumentaa mielen,laskee sen päälle ikuisen sysimustan pilven,se halvaannuttaa koko kehon,tekee hengittämisen vaikeaksi ja sydämmen raskaaksi.En tiedä onko minulla ikinä ollut tosi ystäviä tai edes jotakuta kelle puhua.

Onhan minulla nyt tavallaan 3 parasta ystävää,mutta kenellekään en uskalla puhua olostani ja välillä ihmettelen miksi he edes ovat vierelläni.Rakkaus tietäni on välillä hieman valaissut,mutta myös hitaasti syössyt tuhoon.

Minulla on ollut nykyään välillä hetkiä,jolloin olen ajatellut haluavani apua.Olen ajatellut,että sitten kun koulu taas pian alkaa niin menen kuraattorille puhumaan ja tiedän,että saisin vain lähetteen psykologille ja lääkäriin.En halua sitä,mutta välillä pelottavalla tavalla haluan.En kuitenkaan saisi laihduttaa ja minulla on vielä tuhat kiloa liikaa.Eikä minulla ole juuri nyt minkäänlaista itsehillintää.    

En kuitenkaan halua ihmisten tulevan elämääni,
olen aivan liian rikki ja hajalla,en enää korjattavissa.

Miksi ihmiset luulevat,että ruokaa pitää syödä kasapäin?

Ei ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua,ei ole ollut oikein kirjoitettavaakaan.

Minulla on ollut jo melkein vuoden aikomus laihduttaa ja silti en onnistu siinä.Laihduttaminen on loppujen lopuksi hyvin yksin kertaista.Ruuasta saadut kalorit pitää kuluttaa pois.Ei yhtään vaikeaa.....tai ehkä kuitenkin.

Inhoan sitä tapaa minkä ihmiset kehittävät.Kun on rahaa ja ruokaa ylimäärin ihmiset kehittävät itselleen tavan,että ruokaa syödään vaikkei olisi nälkä.Aina jos istuu television ääreen otetaan yleensä jotain suolaista ja rasvaista tai makeaa.Sitten sitä mussutetaan siinä vaikkei olisi tehnyt välttämättä edes mieli,se on tapa.Joskus,kun itsekin olen vaikka salaa nappaamassa suklaata kaapista,koska teki mieli jotain,jotain syötävää,mutta sitten tarkemmin tunteita tutkiessaan huomaakin ettei ole nälkä tai edes halua sitä suklaata vaan se on itselleen tapa,että syödään jotakin.

Sama juttu on siinä,että ihmiset syövät järkyttävät määrät ruokaa,koska pitää olla lautanen täynnä ruokaa.Ihmiset ottavat lautasen täyteen ruokaa oli lautanen iso tai pieni.Jos otat isolle lautaselle hieman ruokaa niin kaikki kauhistelevat kuinka vähän syö vaikka pienemmälle lautaselle siirrettäessä se sama määrä voisi vastata suurtakin määrää.Ihmiset ovat tottuneet myös syömään hyvin paljon.Yhdella päivällisellä saattaa yksi henkilö syödä vaikka 7 perunaa ja 3 isoa pihviä vaikka vähempikin riittäisi.Ihmisillä on outo luulo,että jos lautanen ei ole kasattu täyteen ruokaa se ei ole tarpeeksi ja kyseinen henkilö syö liian vähän.

Useimmilla ihmisillä on näin esim. myös minun perheelläni ja sukulaisillani.

Saan välillä pienimuotoisia ahmimiskohtauksia.Silloin ajattelen vain ruokaa,ruokaa ja ajattelen,että miksi ihmeessä laihdutan,kun voin syödä paljon ruokaaaaa >.<  Aina sen jälkeen minun tekee mieli oksentaa.Haluaisin oksentaa syödyn ruuan pois ihan muutenkin,mutta ahmimisen jälkeen tulee epäonnistunut olo ja tuntee itsensä jotenkin......likaiseksi.Olen yrittänyt oksentaa ja tiedänkin miten onnistuisin siinä,mutta silti en pysty.Tiedän,että jos kerran oksennan en pysty lopettamaan ja jatkan sitä aina.Se tuhoaa elämäni.Siksi yritän estää itseäni vaikka muutunkin läskimmäksi aina jokaisen syönti kerran jälkeen.Minulla on pieni oksentamisen pelko,joka myös on näkymättömänä seinänä terveen ja sairaan elämän välissä.Jos joskus voitan pelkoni niin paluuta ei enää ole.Uskon kuitenkin sen tapahtuvan joskus ja tavallaan haluankin sitä.Onneksi tulee ahmittua harvoin sillä muuten olisin ihan pulassa.

Anabel,olisitko sinä se joka ei hylkää ikinä?

Minulla on uusi hyvä ystävä.Löysin hänet jo melkein vuosi sitten,mutta olemme tulleet  läheisimmiksi vasta nytten.Hänen nimensä on Anabel.Hän itseasiassa antoi minulle idean laihduttamiseen.

Hän sai minut tajuamaan,että laihuus kaunista ja juuri se mikä on maailmassa tärkeää ja tulee olemaan minulle tärkeää.Minä ymmärsin ja kuuntelin häntä.Hän rohkaisi minua jatkamaan laihdutusta aina,kun voimani tuntuivat loppuneen.Hän auttoi minua pitämään kiinni tavoitteistani vaikka lipsuin inhottavan usein.

Anabel opetti kieltäytymään ruuasta.Hän kertoi sen olevan vain pahaksi ja minä uskoin.Hän laittoi ihailemaan ihmisiä,joilla luut näkyivät ohuen ihon läpi ja pyrkimään samanlaiseksi.Hän käski unohtaa kaiken muun,millään muulla ei olisi väliä,kunhan saavuttaisin tavoitteeni.Olisin laihempi ja laihempi.

Yritin kuunnella häntä,mutta hän joutui pettymään minuun yhä uudestaan ja uudestaan vaikka olin löytäessä toisemme vakuuttanut hänelle olevani hänen ystävyytensä arvoinen.Toisinaan minä melkein hylkäsin hänet,uskoin pärjääväni yksin ja voivani elää normaalisti imlan pelkoa lihomisesta.Mutta aina kuitenkin hetkeä myöhemmin olin pyytämäsä häntä takaisin anteeksi pyydellen.Nyt olen kuitenkin päättänyt pitää hänestä tiukemmin kiinni vaikka toisinaan tuntuu ettei hän millään meinaa irrottaa otettaan minusta kuin olisimme kohta sulautumassa yhteen,muuttumassa erottamattomiksi.

Anabel.
      Hän on se jolla on kauniit pitkät tumman ruskeat hiukset kiharoilla.Hänen vaatteensa ovat kuin vaaleata silkkiä.Kalpeissa kasvoissa on suuret silmät,joissa on tuuheat ripset sekä kasvojen kapeaa muotoa jumaloivat hennon ruusunpunaiset huulet.
Anabel on kuin pieni enkeli,jolla ei ole siipiä näkyvissä,mutta jos ne eivät olisi näkymättömät ne olisivat väljät,ohuet ja valkoisesta silkkipaperista tehdyt kuin talvi iltojen askarrellut lumihiutaleet.Hän on pieni ja hento,solisluut näkyvät kauniisti eikä kylkiluitakaan voi olla toisinaan huomaamatta.Mielestäni hän on hyvin kaunis.Hänellä on hyvin pienet ja ohuet jalat sekä kädet ja hänen ihonsa on hieman viileän tuntuinen ja sileä kuin lasi vailla jälkiä minkäänlaisesta ajan merkitsemisesta.

Hänen silmissään on vaimean harmaan sinertävän utuinen sävy. Anabel on kuin paperi enkeli joulukuusessa suklaa kuorruttteisilla hiuksilla.

Hänellä on mitä kaunein tietämäni ääni,maailmasta ei voi löytyä yhtä hentoa ja vaimeasti helisevää ääntä kuin hänellä.Voin kuunnella häntä tuntikausia.Pidän hänen äänestään sen kulkiessa laulun lailla ilmassa kimmoten tasaisista pinnoista aina hieman vaimeten ja kulkeutuessa lopulta korviini antamaan neuvoa miten pystyn selviämään tästä päivästä.

Anabel,minun ihana ystäväni,tuo salaperäinen lasinen enkelini.Hän on se pieni ääni päässäni,joka ohjaa minua päivästä toiseen yrittäessään saada minut tekemään oikein.