Ehkä jotain yllättävääkin

Ei ole taas vähään aikaan tullut kirjoitettua. Vaikka toisaalta olisi ollut kirjoitettavaakin. Noh mutta..
En asu enää kotona koko aikaa. Pääsin koulun asuntolaan asumaan ja se on jo helpottanut minun ja äitini välejä. Viimeisin kirjoitukseni on 10.5 jolloin aloin seurustelemaan...Se ei kestänyt niin pitkään kuin olisin toivonut. Suhde kesti 3 viikkoa. Sekavaa se oli, kun yritti tehdä kaikkensa auttaakseen toista, mutta lopulta toinen kieltäytyi avusta kokonaan.
 Ne 3 viikkoa yritin koko ajan  kehittyä. Että kelpaisin. Edistyinkin jopa. Yritin olla rohkeampi. Erotessamme kuitenkin kaikki se minkä päälle oli rakentanut mureni. Menetin kaiken. Ja vasta äskettäin minulla oli ollut kaikki.
 Ulkoisesti näytti siltä, että jaksoin hyvin. Mutta oikeasti olin aivan hukassa. Olimme poikaystäväni kanssa tehneet sopimuksen ettei kumpikaan satuta itseään. Mutta kaiken päättyessä, se ei ollut enää tarpeeksi pitävä sopimus suojaamaan pahimmalta, omalta itseltään. Käänsin kaiken tuskan itseeni, enkä voi sanoa jäljen olleen kaunista. Rankaisin itseäni. Kaikki se viha itseäni kohtaan.
 Minulla ei ollut enää sitä jotain minkä vuoksi elää, minkä vuoksi nousta joka aamu ja jaksaa edes yrittää. Olin oikeasti aivan eksyksissä. En tiennyt mitä tekisin. En välittänyt mistään. Halusin, että minuun sattuisi. Aloin tietoisesti hakeutumaan tilanteisiin mistä minuun sattuisi.Näin jälkeenpäin tajuan, että poikaystäväni vei minulta yhden asian. Ja se oli itseni kunnioitus. Sitä minulla ei ollut enää.
 Netissä minulle alkoi juttelemaan minulle aivan tuntematon jätkä, joka kertoi olevansa minua pari vuotta vanhempi. (myöhemmin hän osottautui hieman enemmän vanhemmaksi). Puhuin hänen kanssaan, sillä olin yksinäinen ja en jaksanut välittää mistään. Löysin hänestä joitakin piirteitä mitkä vastasivat entiseen poikaystävääni, mutta positiivisia ne eivät valitettavasti olleet. Aloin kai jotenkin kiintyä tuohon ihmiseen, sillä aloin miellyttämään häntä ja suostuin moniin asioihin.
 Alunperin jatkoin puhumista tuon ihmisen kanssa, koska jossain mieleni sopukassa toivoin hänen satuttavan minua. Tällä hetkellä kuitenkin seurustelen tuon ihmisen kanssa ja olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Olemme olleet yhdessä reilu kaksi kuukautta ja sinä aikana masentuneisuuteni on ollut vähäistä. Välillä jos olemme joutuneet keskustelemaan jostakin ikävästä niin silloin olen joutunut taas kokemaan millainen se huono olo on. Mutta muuten olen paljon onnellisempi. Teen kaikkeni, että tämä kestää sillä tämä on ainut mitä minulla on. Jos tämä päättyy edes halua tietää mitä minulle käy. Pysyn pinnalla nyt enkä halua enää alas.

seurustelen!?

En olisi voinut aikaisemmin uskoa tätä.....mutta seurustelen nyt ö-ö
Harmillista vain, että homma on hieman turhan sekava, mutta ehkä en valita.
Pitää kattoa mitä tästä tulee. Tämä on ensimmäinen kerta, kun seurustelen ikinä. Haluaisin silti, että suhde kestäisi kauan. Olen liian ujo ja turhan varovainen aluksi. Mutta jos hän kestää sen....Haluan, että hän ymmärtää, että minun kanssani pitää edetä hitaasti...minulla asiat vievät aikaa..olen muuttunut vuosien saatossa liian varovaiseksi. Mutta toivoisin niin, että tämä kestää.....
en osaa sanua muuta nyt.....

selkeytyvätköhän asiat koskaan..?

Kumpa vain voisinkin olla puhumatta, sanomatta sanaakaan.
Silloin kaikkea ei voitaisi aina kääntää minua vastaan, ymmärtää väärin.
Mutta jos en puhuisi niin siitäkin seuraisi huonoa.
Teen miten tahansa kaikki on aina väärin ja saan kärsiä.

Äiti syyllistää minua joka asiasta. Hän ei luota minuun yhtään, luulee koko ajan, että valehtelen ihan normaaleistakin asioista. Ja perustelu tälle uskolle on se, että minulla on tapana tehdä niin. Minua pidetään ongelmanuorena ja kohdella sen mukaisesti. Olen saanut kuulla, että, koska en pysty mihinkään niin tulevaisuuteni on ojan pohjalla. Etten ikinä tule onnistumaan missään. On kuulemma ihan sama, että kuulunko tähän "perheeseenkään" enää.

Mitä oikeasti on tapahtunut-----
-Koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen
-Vanhemmat eronneet olessani 3v.
-Kotona paha olla
--> vakava masennus ja syömishäiriö (kestänyt nyt 3 vuotta)
-minusta on tullut hiljainen ja hyvin varovainen
-vihaan itseäni
-pelkään monia asioita,tulevaisuutta
-viiltely ja itsemurha ajatukset
-en jaksa tehdä mitään (inhoan itseäni sen takia)
-en uskalla tehdä mitään koska pelkään tekeväni väärin
----todella paljon kaikkea...
Ja kotona suhtautuminen
-->
-laiska
-ongelmanuori
-minuun ei luoteta (en ole tehnyt mitään ö_ö)
-minut on meinattu monta kertaa heittää kotoa
-----ja minun kuuluisi saada läheisten tukea, että jaksaisin :'cc

Minun oletetaan koko ajan valehtelevan menoistani yms.
Että jos sanon meneväni kaverini synttäreille nii minun oletetaan lähtevän juomaan johonkin.....
En ole tehnyt mitään mikä antaisi äidille aihetta ajatella niin...hän uskoo niin, koska olen sen ikäinen.

Muistan, kun minulle uskoteltiin, että avun hakeminen tähän kaikkeen auttaisi...
Oikeasti kaikki on vain pahentunut sen takia.
Kun on tullut julki, että minulla on jonkinlainen "ongelma" ,niinkuin äiti sanoo, niin minua vain syyllistetään siitä ja muuta. Äiti pakottaa minut käymään keskustelemassa "ongelmistani" ja sitten hän valittaa kuinka paljon vaivaa siitä on ja sinne vieminen ja pois hakeminen maksaa.......

En ole ikinä vaatinut mitään....olisin vain halunnut hyvän elämän.....ja mahdollisimman vähän tuskaa...

Do you feel?

Tänään on ollut aivan normaali päivä, mutta olen ollut oudon alakuloinen.
Minua oikeastaan ei masenna tai mitään. Tuntuu ihan normaalilta. Mutta en vain jaksa tehdä mitään. Olen jähmettynyt kokonaan. Minulla on tietyt rutiinit mitkä toistuvat joka päivä väistämättä, mutta tänään..ö.ö Päästyäni koulusta en ole puhunut kavereilleni kuten tavallista. Kello on 23 ja ihmiset huolestuvat,alkavat kyselemään. Osalla ihmisistä menee hyvin, en haluaisi latistaa heidän iloaan. Osalla menee huonosti, heille tahtoisin puhua, mutten voi sillä heillä itsellään on nyt niin paljon kaikkea.

Tuijotan seinää mitään näkemättömin silmin.
Makaan lattialla kattoon vilkaisten.
Katson tietokoneen ruutua ja sanat muuttuvat sekoittuvat hiljalleen epämääräisiksi.
Oloni on jähmeä, mieli jäätyneenä paikalleen.
En tiedä mitä tehdä..voin vain odottaa huomiseen......

feelings...

Miltä tuntuu, kun et pysty enää liikkumaan..

Tunnet kuinka elämä virtaa sormiasi pitkin pois.

Kylmyys valtaa sinut, se iskee niin syvälle.

Mieli jähmettyy, olet kauan toivonut etteivät

tunteet voisi satuttaa sinua enää....

Tuijotat lasisin silmin kaukaisuuteen, näet mielesi läpi.

Vajoat siihen kunnes pimeä nielaisee sinut.

Ei enää tuskaa,

ei anteeksiantamattomia virheitä....

Mutta ei kuitenkaan myöskään ainuttakaan muuta ihmistä....

Mikään ei voi satuttaa sinua enää....

Muttei myöskään välittää....

 

 

 

 



Veronica

Tahdoin pois täältä,
kerroin sen sumein silmin öiselle taivaalle.
En jaksaisi enää kauaa,
hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.
Toivoin pelastusta,
tiesin etten koskaan saisi sitä.
 

Päivät kuluvat hitaasti. Toisaalta, kun katsoo taakseen tuntuu päiviä olevan kuitenkin suuri määrä takana. Päivästä toiseen olotila sekä ympäristö ovat....sekavia,....vain sekavia.
Minua harmittaa se, kun ystävilläni menee huonosti. En tahtoisi heidän joutuvan kokemaan pahaa.

Eräs ystäväni, kutsuttaisiinko häntä vaikka Veronicaksi, hän on hyvin väsynyt elämään ja haluaisi päästää kokonaan irti. En tiedä hänen elämästään juuri mitään sillä hän ei halua puhua paljoa siitä. Tiedän kuitenkin sen ettei hänellä mene kovin hyvin. Olen tuntenut Veronican noin 3 kuukautta, eli melko vähän aikaa. Veronica on jo monta kertaa meinannut luovuttaa. Olen monet yöt itkenyt ja yrittänyt keskustella hänen kanssaan, saada hänet jatkamaan vielä vähän pidemmälle. Tähän mennessä hän ei ole vielä ikinä toteuttanut suunnitelmaansa vaikka pienestä on ollut kiinni. Olen iloinen, kun hän joinakin päivinä pystyy sanomaan kaiken olevan kunnossa ja hänen voivan hyvin. Mutta elämän pienimmätkin heilahdukset voivat heittää hänet reunan yli.Viimeisin kerta oli 2 päivää sitten. Nyt taas kaikki näyttää paremmanlta....mutta tiedän ettei se kestä kauaa.
Olen niin surullinen, kun tiedän sen etten pysty häntä ikuisesti pitämään hengissä. Jossain vaiheessa hänen loppunsa tulee, ja se tulee aivan liian pian ;__;

kaikki menisi paremmaksi

Viime päivät ovat olleet toisaalta onnistuneita ja menneet ihan hyvin.
Keskiviikkona pidin vapaa päivän, mutta silti tuli syötyä liikaa ja liikuttua liian vähän.
Torstaina kuitenkin meni paremmin 8))
Torstaina en syönyt muuta kuin yhden mandariinin klo 8 illalla ja join päivän aikana yhden pienen kahvikupillisen kahvia ja join myös 1,5l coka cola zeroa.  C:
Se on ihanaa, kun on jotain menoa niin ei ehdi syömään <:
Eilisessä harmittaa se, että söin patongin puolikkaan, mutta muuten ei tullut syötyä mitään muuta missä olisi olllut kaloreita.
Lisäksi olen molempien päivien aikana liikkunutkin, kun on pitänyt kävellä paikasta toiseen ja muuta.
Toivottavasti kaikki alkaisi menemään hyvin (:

Tänään olen syönyt
-kinkkuvoileivän 150kcal (harmittaa, kun se oli turha)
-mandariinin 45kcal
-2 kuppia teetä 50kcal
Yhteensä: 245kcal
Jos käyn tunnin lenkillä kulutan tuon kaiken <:

Syksyn odotusta

Uusia harmaita pilviä näkyvissä...
...Ne ovatkin samoja mitkä eivät ole koskaan lähteneet elämästäni..

Syksyllä pääsen ottamaan välimatkaa tähän ahdistavaan helvettiin..
mieleni sisällä olevista asioista en pääse eroon, mutta kotoa pääsen pois.
Olen odottanut sitä niin pitkään. En tiedä selviäisinkö enää yhtään pidempään kotona vaikka olisi pakko. En kestä olla täällä...
Joudun ehkä aina viikonloppuisin olemaan kotona, mutta ehkä äitikin huutaa vähemmän jos näemme harvemmin....
Toivon, että kaikki lähtisi paremmaksi silloin..

Viilteleminen alkaa pikku hiljaa riistäytyä käsistä....Haluaisin puhua siitä joillekkin kavereilleni..haluaisin, että joku sanoisi minulle ettei se kannata ja saisin hillittyä sitä vähän...mutta kaikilla on omassa elämässä niin paljon...

Ei ole kiirettä nukkumaan sillä päivällä en mene kouluun. Olen kotona koko päivän ja toivoisin, että saisin käytettyä koiran vähintään tunnin lenkillä ja treenaisin sitten perus kaavani läpi....
 Noudattaessani perus kaavaani treenaan tietyn saman määrän aina ja sen jälkeen jalat melkein pettävät alta.....se on minun kaavani..

Toivoisin, että huomenna ei tulisi syötyä turhuuksia...voisin aloittaa ruokapäiväkirjan, kun muutenkin olen alkanut kirjoittamaan tänne joka päivä..

kaikki särkyy..

Jos asiat näyttävät menevän parempaan suuntaan..se ei ole totta silloin.
Kaikki tuntuu olevan korjaantunut ja yhtäkki, aivan odottamatta, kaikki särkyy taas.
Turhia toiveita, toteutumattomia unelmia....

Elämäni on aivan pilalla...
Masennus painaa elämääni ja en jaksa tehdä mitään. En saa mitään aikaiseksi.
En pysty elämään kunnolla normaalia elämää.....en pysty olemaan ihmisten kanssa mutta en pysty olemaan yksinkään.
En pysty ikinä parantumaan täysin....olen liian hajalla..

En saa ajatuksistani enää selkoa,teksti muuttuu sekavaksi,minä vain itken.....

Ystäviä

Hei taas pitkästä aikaa.

Mietitte varmaan mitä elämääni kuuluu tällä hetkellä...
Ylä- ja alamäkia tottakai..

Olen todella iloinen siitä, että nykyään voin todeta elämässäni olevan hyvin tärkeitä ihmisiä. Näissä ihmisissä on se vaikutus, että oli oloni kuinka toivoton tahansa saadessani puhua heidän kanssaan mistä tahansa ja unohtaa muun niin mielialani paranee heti. He ovat syy miksi elän, miksi jaksan yrittää päästä pidemmälle vaikka kaikki tuntuu olevan turhaa. En kuitenkaan tiedä voinko ikinä kertoa heille kaikkea elämästäni. Olen tottunut pitämään asiat sisälläni eikä se haittaa toisaalta vaikken voisikaan puhua kaikesta...en ole ikinä ollut kovin hyvä puhumaan. Tunnen itseni tarpeelliseksi voidessani kuunnella heitä ja yrittää auttaa heitä tai vain puhua heidän kanssaan, ei heidän tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Teen paljon heidän vuokseen, mutta pyydänkö mitään? En minä tarvitse heiltä mitään sellaista minkä he voivat tarkoituksella antaa. Olen saanut heiltä jotain niin arvokasta etteivät he voi edes käsittää sitä. He ovat antaneet minulle syyn elää. En sano, että se pitäisi minut aina hengissä sillä pahoja päiviä on liian usein. Mutta kuitenkin se, että he ovat olemassa ja tiedän saavani puhua heille ja viettää aikaa heidän kanssaan....se saa minut jatkamaan.

Kirjoitan kovin positiivista tekstiä vaikka samaan aikaan verta valuu kädestäni...
Yksi minulle hyvin tärkeä ihminen mietti tänään sitä, että miten ihmiset voivat kestää viiltelyn aiheuttamaa tuskaa. Aloin miettiä asiaa omalla kohdallani...surullista on se, että vaikka viillän ja verta valuu kädestäni en tunne sitä......