Elämisen arvoista

Ulkona paistaa aurinko. Lämmin, mutta virkistävä tuuli tuntuu niin ihanan pehmeältä ihoa vasten. Luonnon oma hiljaisuus tuntuu hyvältä.

En ikinä uskonut, että eläisin näin pitkään.

Kaksi päivää. Sitten minulla ja poikaystävälläni tulee vuosi täyteen. Se tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Ei minun ikinä tälläistä pitänyt kokea. Olin niin luopunut elämästä. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon kaikkea mitä en koskaan uskonut kokevani. Tuntuu jotenkin ihanalta elää. Aivan kuin olisin vuosi sitten saanut mahdollisuuden siihen. Ja periaatteessa se on totta.

Poikaytäväni on antanut minulle enemmän kuin keneltäkään voisin pyytää. Ilman häntä en olisi enää tässä, voimani eivät olisi riittäneet. En pysty ikinä kiittämään häntä tarpeeksi.

Voisin kuitenkin kertoa hänestä huonoja asioita, purkaa niitä tänne. Mutta tällä hetkellä minun ei tee mieli tehdä niin. Haluaisin vain keskittyä hyviin asioihin, auttaa vahvistamaan niitä. Sillä se on mitä tarvitaan, varsinkin minä.

Poikaystäväni auttoi minua uskomaan itseeni, löytämään minua vähitellen. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta olen alkanut ottamaan takapakkia. Johtuen osittain hänestä, osittain itsestäni. Minulle on taas palannut joitain ajatuksia. Inhoan itseäni välillä, koen olevani lihava, en ole hyvä millään tavalla. Yhdestä asiasta voin olla kuitenkin ylpeä. Enää tavoitteeni ei ole niinkään laihtuminen vaan kehon kiinteyttäminen jne. Enkä painoanikaan halua enää niin alas. Toivottavasti...

Kerron nyt kuitenkin yhden jutun, kun aloin puhumaan tästä. Poikaystäväni kuolaa koko ajan muita naisia. Ei tuo kuulosta kovin pahalta, mutta en nyt saa ajatuksia kasaan selittääkseni enemmän.

Minun itsetuntoni murenee koko ajan pala palalta sen takia. Kaikki se mitä vaivalla hän on auttanut minua saamaan kokoon, murenee pois. Minusta tuntuu, etten kelpaa, riitä hänelle. Tunnen itseni lihavaksi. Poikaystäväni mielestä ainoastaan mallinmitoissa olevat ihmiset ovat kauniita ja tarpeeksi laihoja. Se ajattelu tyyli ahdistaa minua kauheasti. Olen yrittänyt hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen, mutta miten se on mahdollista, kun toinen ajattelee noin. Aina syömiseen jälkeen haluaisin oksentaa vain kaiken ulos, kun huomaan poikaystäväni taas kuolaavaan laihoja ja treenattuja ihmisiä. Parempia kuin minä. Inhottaa olla tälläinen. Välillä vain itken. Aina hänen kuolatessaan muita se murentaa itsetuntoani hieman. Ja sitten hän ihmettelee ja vaatii, että miksen usko itseeni ja miksi olen tälläinen. En minä yksin saa itseäni kasaan, vain päättämällä niin. 

Eikä hän näe tekemisessään mitään väärää. Ei kuulemma voi tehdä eri tavalla.

Noh alan kirjoittamaan tänne taas miten 'kuntoilussani' edistyn. Toivon, että pahaksi se ei  menisi. Se vaaraa siinä aina on, että lipeää liian alas.

Nauttikaa auringota ja olkaa iloisin mielin, niin minäkin teen.

Ehkä jotain yllättävääkin

Ei ole taas vähään aikaan tullut kirjoitettua. Vaikka toisaalta olisi ollut kirjoitettavaakin. Noh mutta..
En asu enää kotona koko aikaa. Pääsin koulun asuntolaan asumaan ja se on jo helpottanut minun ja äitini välejä. Viimeisin kirjoitukseni on 10.5 jolloin aloin seurustelemaan...Se ei kestänyt niin pitkään kuin olisin toivonut. Suhde kesti 3 viikkoa. Sekavaa se oli, kun yritti tehdä kaikkensa auttaakseen toista, mutta lopulta toinen kieltäytyi avusta kokonaan.
 Ne 3 viikkoa yritin koko ajan  kehittyä. Että kelpaisin. Edistyinkin jopa. Yritin olla rohkeampi. Erotessamme kuitenkin kaikki se minkä päälle oli rakentanut mureni. Menetin kaiken. Ja vasta äskettäin minulla oli ollut kaikki.
 Ulkoisesti näytti siltä, että jaksoin hyvin. Mutta oikeasti olin aivan hukassa. Olimme poikaystäväni kanssa tehneet sopimuksen ettei kumpikaan satuta itseään. Mutta kaiken päättyessä, se ei ollut enää tarpeeksi pitävä sopimus suojaamaan pahimmalta, omalta itseltään. Käänsin kaiken tuskan itseeni, enkä voi sanoa jäljen olleen kaunista. Rankaisin itseäni. Kaikki se viha itseäni kohtaan.
 Minulla ei ollut enää sitä jotain minkä vuoksi elää, minkä vuoksi nousta joka aamu ja jaksaa edes yrittää. Olin oikeasti aivan eksyksissä. En tiennyt mitä tekisin. En välittänyt mistään. Halusin, että minuun sattuisi. Aloin tietoisesti hakeutumaan tilanteisiin mistä minuun sattuisi.Näin jälkeenpäin tajuan, että poikaystäväni vei minulta yhden asian. Ja se oli itseni kunnioitus. Sitä minulla ei ollut enää.
 Netissä minulle alkoi juttelemaan minulle aivan tuntematon jätkä, joka kertoi olevansa minua pari vuotta vanhempi. (myöhemmin hän osottautui hieman enemmän vanhemmaksi). Puhuin hänen kanssaan, sillä olin yksinäinen ja en jaksanut välittää mistään. Löysin hänestä joitakin piirteitä mitkä vastasivat entiseen poikaystävääni, mutta positiivisia ne eivät valitettavasti olleet. Aloin kai jotenkin kiintyä tuohon ihmiseen, sillä aloin miellyttämään häntä ja suostuin moniin asioihin.
 Alunperin jatkoin puhumista tuon ihmisen kanssa, koska jossain mieleni sopukassa toivoin hänen satuttavan minua. Tällä hetkellä kuitenkin seurustelen tuon ihmisen kanssa ja olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Olemme olleet yhdessä reilu kaksi kuukautta ja sinä aikana masentuneisuuteni on ollut vähäistä. Välillä jos olemme joutuneet keskustelemaan jostakin ikävästä niin silloin olen joutunut taas kokemaan millainen se huono olo on. Mutta muuten olen paljon onnellisempi. Teen kaikkeni, että tämä kestää sillä tämä on ainut mitä minulla on. Jos tämä päättyy edes halua tietää mitä minulle käy. Pysyn pinnalla nyt enkä halua enää alas.

seurustelen!?

En olisi voinut aikaisemmin uskoa tätä.....mutta seurustelen nyt ö-ö
Harmillista vain, että homma on hieman turhan sekava, mutta ehkä en valita.
Pitää kattoa mitä tästä tulee. Tämä on ensimmäinen kerta, kun seurustelen ikinä. Haluaisin silti, että suhde kestäisi kauan. Olen liian ujo ja turhan varovainen aluksi. Mutta jos hän kestää sen....Haluan, että hän ymmärtää, että minun kanssani pitää edetä hitaasti...minulla asiat vievät aikaa..olen muuttunut vuosien saatossa liian varovaiseksi. Mutta toivoisin niin, että tämä kestää.....
en osaa sanua muuta nyt.....

selkeytyvätköhän asiat koskaan..?

Kumpa vain voisinkin olla puhumatta, sanomatta sanaakaan.
Silloin kaikkea ei voitaisi aina kääntää minua vastaan, ymmärtää väärin.
Mutta jos en puhuisi niin siitäkin seuraisi huonoa.
Teen miten tahansa kaikki on aina väärin ja saan kärsiä.

Äiti syyllistää minua joka asiasta. Hän ei luota minuun yhtään, luulee koko ajan, että valehtelen ihan normaaleistakin asioista. Ja perustelu tälle uskolle on se, että minulla on tapana tehdä niin. Minua pidetään ongelmanuorena ja kohdella sen mukaisesti. Olen saanut kuulla, että, koska en pysty mihinkään niin tulevaisuuteni on ojan pohjalla. Etten ikinä tule onnistumaan missään. On kuulemma ihan sama, että kuulunko tähän "perheeseenkään" enää.

Mitä oikeasti on tapahtunut-----
-Koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen
-Vanhemmat eronneet olessani 3v.
-Kotona paha olla
--> vakava masennus ja syömishäiriö (kestänyt nyt 3 vuotta)
-minusta on tullut hiljainen ja hyvin varovainen
-vihaan itseäni
-pelkään monia asioita,tulevaisuutta
-viiltely ja itsemurha ajatukset
-en jaksa tehdä mitään (inhoan itseäni sen takia)
-en uskalla tehdä mitään koska pelkään tekeväni väärin
----todella paljon kaikkea...
Ja kotona suhtautuminen
-->
-laiska
-ongelmanuori
-minuun ei luoteta (en ole tehnyt mitään ö_ö)
-minut on meinattu monta kertaa heittää kotoa
-----ja minun kuuluisi saada läheisten tukea, että jaksaisin :'cc

Minun oletetaan koko ajan valehtelevan menoistani yms.
Että jos sanon meneväni kaverini synttäreille nii minun oletetaan lähtevän juomaan johonkin.....
En ole tehnyt mitään mikä antaisi äidille aihetta ajatella niin...hän uskoo niin, koska olen sen ikäinen.

Muistan, kun minulle uskoteltiin, että avun hakeminen tähän kaikkeen auttaisi...
Oikeasti kaikki on vain pahentunut sen takia.
Kun on tullut julki, että minulla on jonkinlainen "ongelma" ,niinkuin äiti sanoo, niin minua vain syyllistetään siitä ja muuta. Äiti pakottaa minut käymään keskustelemassa "ongelmistani" ja sitten hän valittaa kuinka paljon vaivaa siitä on ja sinne vieminen ja pois hakeminen maksaa.......

En ole ikinä vaatinut mitään....olisin vain halunnut hyvän elämän.....ja mahdollisimman vähän tuskaa...

Do you feel?

Tänään on ollut aivan normaali päivä, mutta olen ollut oudon alakuloinen.
Minua oikeastaan ei masenna tai mitään. Tuntuu ihan normaalilta. Mutta en vain jaksa tehdä mitään. Olen jähmettynyt kokonaan. Minulla on tietyt rutiinit mitkä toistuvat joka päivä väistämättä, mutta tänään..ö.ö Päästyäni koulusta en ole puhunut kavereilleni kuten tavallista. Kello on 23 ja ihmiset huolestuvat,alkavat kyselemään. Osalla ihmisistä menee hyvin, en haluaisi latistaa heidän iloaan. Osalla menee huonosti, heille tahtoisin puhua, mutten voi sillä heillä itsellään on nyt niin paljon kaikkea.

Tuijotan seinää mitään näkemättömin silmin.
Makaan lattialla kattoon vilkaisten.
Katson tietokoneen ruutua ja sanat muuttuvat sekoittuvat hiljalleen epämääräisiksi.
Oloni on jähmeä, mieli jäätyneenä paikalleen.
En tiedä mitä tehdä..voin vain odottaa huomiseen......

feelings...

Miltä tuntuu, kun et pysty enää liikkumaan..

Tunnet kuinka elämä virtaa sormiasi pitkin pois.

Kylmyys valtaa sinut, se iskee niin syvälle.

Mieli jähmettyy, olet kauan toivonut etteivät

tunteet voisi satuttaa sinua enää....

Tuijotat lasisin silmin kaukaisuuteen, näet mielesi läpi.

Vajoat siihen kunnes pimeä nielaisee sinut.

Ei enää tuskaa,

ei anteeksiantamattomia virheitä....

Mutta ei kuitenkaan myöskään ainuttakaan muuta ihmistä....

Mikään ei voi satuttaa sinua enää....

Muttei myöskään välittää....

 

 

 

 



Veronica

Tahdoin pois täältä,
kerroin sen sumein silmin öiselle taivaalle.
En jaksaisi enää kauaa,
hengittäminen muuttui lähes mahdottomaksi.
Toivoin pelastusta,
tiesin etten koskaan saisi sitä.
 

Päivät kuluvat hitaasti. Toisaalta, kun katsoo taakseen tuntuu päiviä olevan kuitenkin suuri määrä takana. Päivästä toiseen olotila sekä ympäristö ovat....sekavia,....vain sekavia.
Minua harmittaa se, kun ystävilläni menee huonosti. En tahtoisi heidän joutuvan kokemaan pahaa.

Eräs ystäväni, kutsuttaisiinko häntä vaikka Veronicaksi, hän on hyvin väsynyt elämään ja haluaisi päästää kokonaan irti. En tiedä hänen elämästään juuri mitään sillä hän ei halua puhua paljoa siitä. Tiedän kuitenkin sen ettei hänellä mene kovin hyvin. Olen tuntenut Veronican noin 3 kuukautta, eli melko vähän aikaa. Veronica on jo monta kertaa meinannut luovuttaa. Olen monet yöt itkenyt ja yrittänyt keskustella hänen kanssaan, saada hänet jatkamaan vielä vähän pidemmälle. Tähän mennessä hän ei ole vielä ikinä toteuttanut suunnitelmaansa vaikka pienestä on ollut kiinni. Olen iloinen, kun hän joinakin päivinä pystyy sanomaan kaiken olevan kunnossa ja hänen voivan hyvin. Mutta elämän pienimmätkin heilahdukset voivat heittää hänet reunan yli.Viimeisin kerta oli 2 päivää sitten. Nyt taas kaikki näyttää paremmanlta....mutta tiedän ettei se kestä kauaa.
Olen niin surullinen, kun tiedän sen etten pysty häntä ikuisesti pitämään hengissä. Jossain vaiheessa hänen loppunsa tulee, ja se tulee aivan liian pian ;__;

kaikki menisi paremmaksi

Viime päivät ovat olleet toisaalta onnistuneita ja menneet ihan hyvin.
Keskiviikkona pidin vapaa päivän, mutta silti tuli syötyä liikaa ja liikuttua liian vähän.
Torstaina kuitenkin meni paremmin 8))
Torstaina en syönyt muuta kuin yhden mandariinin klo 8 illalla ja join päivän aikana yhden pienen kahvikupillisen kahvia ja join myös 1,5l coka cola zeroa.  C:
Se on ihanaa, kun on jotain menoa niin ei ehdi syömään <:
Eilisessä harmittaa se, että söin patongin puolikkaan, mutta muuten ei tullut syötyä mitään muuta missä olisi olllut kaloreita.
Lisäksi olen molempien päivien aikana liikkunutkin, kun on pitänyt kävellä paikasta toiseen ja muuta.
Toivottavasti kaikki alkaisi menemään hyvin (:

Tänään olen syönyt
-kinkkuvoileivän 150kcal (harmittaa, kun se oli turha)
-mandariinin 45kcal
-2 kuppia teetä 50kcal
Yhteensä: 245kcal
Jos käyn tunnin lenkillä kulutan tuon kaiken <:

Syksyn odotusta

Uusia harmaita pilviä näkyvissä...
...Ne ovatkin samoja mitkä eivät ole koskaan lähteneet elämästäni..

Syksyllä pääsen ottamaan välimatkaa tähän ahdistavaan helvettiin..
mieleni sisällä olevista asioista en pääse eroon, mutta kotoa pääsen pois.
Olen odottanut sitä niin pitkään. En tiedä selviäisinkö enää yhtään pidempään kotona vaikka olisi pakko. En kestä olla täällä...
Joudun ehkä aina viikonloppuisin olemaan kotona, mutta ehkä äitikin huutaa vähemmän jos näemme harvemmin....
Toivon, että kaikki lähtisi paremmaksi silloin..

Viilteleminen alkaa pikku hiljaa riistäytyä käsistä....Haluaisin puhua siitä joillekkin kavereilleni..haluaisin, että joku sanoisi minulle ettei se kannata ja saisin hillittyä sitä vähän...mutta kaikilla on omassa elämässä niin paljon...

Ei ole kiirettä nukkumaan sillä päivällä en mene kouluun. Olen kotona koko päivän ja toivoisin, että saisin käytettyä koiran vähintään tunnin lenkillä ja treenaisin sitten perus kaavani läpi....
 Noudattaessani perus kaavaani treenaan tietyn saman määrän aina ja sen jälkeen jalat melkein pettävät alta.....se on minun kaavani..

Toivoisin, että huomenna ei tulisi syötyä turhuuksia...voisin aloittaa ruokapäiväkirjan, kun muutenkin olen alkanut kirjoittamaan tänne joka päivä..

kaikki särkyy..

Jos asiat näyttävät menevän parempaan suuntaan..se ei ole totta silloin.
Kaikki tuntuu olevan korjaantunut ja yhtäkki, aivan odottamatta, kaikki särkyy taas.
Turhia toiveita, toteutumattomia unelmia....

Elämäni on aivan pilalla...
Masennus painaa elämääni ja en jaksa tehdä mitään. En saa mitään aikaiseksi.
En pysty elämään kunnolla normaalia elämää.....en pysty olemaan ihmisten kanssa mutta en pysty olemaan yksinkään.
En pysty ikinä parantumaan täysin....olen liian hajalla..

En saa ajatuksistani enää selkoa,teksti muuttuu sekavaksi,minä vain itken.....

Ystäviä

Hei taas pitkästä aikaa.

Mietitte varmaan mitä elämääni kuuluu tällä hetkellä...
Ylä- ja alamäkia tottakai..

Olen todella iloinen siitä, että nykyään voin todeta elämässäni olevan hyvin tärkeitä ihmisiä. Näissä ihmisissä on se vaikutus, että oli oloni kuinka toivoton tahansa saadessani puhua heidän kanssaan mistä tahansa ja unohtaa muun niin mielialani paranee heti. He ovat syy miksi elän, miksi jaksan yrittää päästä pidemmälle vaikka kaikki tuntuu olevan turhaa. En kuitenkaan tiedä voinko ikinä kertoa heille kaikkea elämästäni. Olen tottunut pitämään asiat sisälläni eikä se haittaa toisaalta vaikken voisikaan puhua kaikesta...en ole ikinä ollut kovin hyvä puhumaan. Tunnen itseni tarpeelliseksi voidessani kuunnella heitä ja yrittää auttaa heitä tai vain puhua heidän kanssaan, ei heidän tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Teen paljon heidän vuokseen, mutta pyydänkö mitään? En minä tarvitse heiltä mitään sellaista minkä he voivat tarkoituksella antaa. Olen saanut heiltä jotain niin arvokasta etteivät he voi edes käsittää sitä. He ovat antaneet minulle syyn elää. En sano, että se pitäisi minut aina hengissä sillä pahoja päiviä on liian usein. Mutta kuitenkin se, että he ovat olemassa ja tiedän saavani puhua heille ja viettää aikaa heidän kanssaan....se saa minut jatkamaan.

Kirjoitan kovin positiivista tekstiä vaikka samaan aikaan verta valuu kädestäni...
Yksi minulle hyvin tärkeä ihminen mietti tänään sitä, että miten ihmiset voivat kestää viiltelyn aiheuttamaa tuskaa. Aloin miettiä asiaa omalla kohdallani...surullista on se, että vaikka viillän ja verta valuu kädestäni en tunne sitä......

Se tunne...

Hei ihmiset! :3

Pahoittelen etten ole kirjoittanut IKUISUUKSIIN mitään. Elämässäni on näiden poissa olleiden kuukausien aikana tapahtunut ylä- ja alamäkiä.
Joudun käymään kerran viikossa psykologilla....Asia aivan oikeasti ahdistaa minua. Joudun nyt koko ajan stressaamaan todella monista asioista ja psykologilla käynti on yksi asia mitä joudun koko ajan miettimään ;__; Olen väsynyt siihen, että on koko ajan kauhea stressi kaikesta.... ;(
Minä olen kyllästynyt siihen, kun kotona äiti huutaa koko ajan. Teen mitä tahansa saan aina huudon. Lisäksi äitini murskaa unelmani ja lopulta minut kokonaan.....
Haluan pois kotoa. Tahdon, muuttaa pois hetki sen ollessa mahdollista eli vuoden kuluttua. En kuitenkaan ole varma jaksanko kestää niin pitkään...en takaa jaksavani.

Alakuloisuus painaa mieltäni kuin harmaa sumu.
Niin raskas ja painostava.
Sen laskeutuessa ylle joudut vangiksi.
Ajatukset suljetaan häkkiin ja silmät peitetään harsolla.
Tunnet vain kuinka näkymättömät kahleet hiertävät ranteitasi.
Et näe niitä, mutta tunnet silti niiden painon.
Niiden karhea pinta ohutta ihoasi vasten.
Tahdot huutaa, jotta tunne loppuisi.
Ääni jää kuitenkin vain pääsi sisälle.
Voit aivan rauhassa huutaa,kiljua,riuhtoa itseäsi ympäriinsä tai vain maata hiljaa maassa.
Todellisuudessa et liiku mihinkään.
Olet vain mielesi vanki.
Voit yrittää katsoa todellisuutta lasittuneiden silmien läpi, mutta pian et näe mitään.
Kyyneleet huuhtovat muiston pois.
Sen raskas tunne haihtuu hiljalleen.
Tuska kyyneleen muodossa valuu hiljalleen poskeasi alas ja tippuu.
Tunne ei kuitenkaan katoa kokonaan vaan se siirtyy sydämeesi.
Et pääse niistä ikinä eroon....

Vanha päiväkirja merkintä

15.3.2012

Minulla ei todellakaan mene hyvin nyt. Päivällä en tahtonut muuta kuin kuolla. Minua ahdistaa aivan suunnattomasti se, että joudun lääkärin juttusille masennukseni takia. En tahdo kertoa elämästäni kenellekään, ei se muille kuulu. Pohdin tänään sängyssä maatessani, että miltä tuntuisi tukehtua, ei hengittäisi enää. Pidätin hengitystä todella pitkään, vaikka kehoni tarvitsi happea en hengittänyt. Monta kertaa pidätin hengitystä ja aina hengitin vain sisään ja ulos hengityksenpidätys kertojen välillä ( tyhmä sana ). Siitä ei kuitenkaan tullut kummoinen olo, otsa oli vain hieman lämmin. Join sitten 10 dl vettä putkeen. Tuli todella paha olo.Käynnistin koneeen ja kuuntelin musiikkia. Palelin ja tärisin koko ajan vaikka minulla oli huppari päällä. Tökin ja naarmuttelin myös hieman käsiäni ja jalkojani hakaneulalla sillä yritin muistaa miltä sen lohtu tuintui ja minua ahdisti, kun en voinut viiltää...( olin luvannut ihmisille... ). Aijoin jossain vaiheessa lähteä alas, mutta sitä ennen menin vessaan sillä olo oli liian todellinen. Kävin kaapit läpi, ei lääkkeitä. Hengittelin sitten hetken kynsilakanpoistoainetta... Jos ketään ei olisi ollut kotona olisin mennyt alas lääkekaapille ja ottanut sieltä mitä tahansa mikä olisi turruttannut...

En ole enää järkevä... Lähden dokaamaan heti, kun siihen tulee mahdollisuus. Juon mielen tyhjäksi. Antaisin myös melkein mitä vain jos saisin hieman kannabista yms. Tuhoan elämäni, valun pohjalle. En voi enää tehdä mitään. Määräysvalta ei ole ollut pitkään aikaan enää minulla....

Miksi onnistun aina sotkemaan itseni johonkin..

Kello on nyt 1:12.
Minun pitää tänään aamupäivällä lähteä nuorisopolille jutustelemaan lääkärin kanssa.
Otetaan kai jotain verikokeitakin -.- Minä inhoan verikokeita. Ne ahdistavat aivan suunnattomasti. Viime viikolla tietäessäni, että joudun sinne ja siellä otetaan verikokeita yms. niin minä vain itkin hysteerisesti ja tärisin. Aloin ymmärtää käsitettä "hullu".
Mieli oli aivan sekaisin. Kiemurtelin vain sängyssä maatessani puolelta toiselle,se ei ollut täysin tietoisesti edes harkittua. En tajunnut kunnolla mitä ympärilläni tapahtuu. Tärisin ja itkin aivan kauheasti. Hengitykseni oli katkonaista. Se oli...."jännää".
Minä pelkään kipua aivan suunnattomasti. Juu,tiedän viiltelykin tuottaa kipua,mutta se on minulle eri asia. Sen itse teen ja tiedän milloin lopettaa..
Tämänpäiväinen mietityttää minua myös siksi, että äitini tulee myös sinne ja tiedän etten pysty kertomaan mitään olostani jos joku muu ihminen on siinä. Varsinkin äitini.
Odotan varsin sekavin tuntein aamupäivää. En aijo nukkua tänä yönä. En pysty menemään sinne täysin selvä järkisenä. En pysty kyllä muutenkaan...minut pakotetaan sinne.
Ahdistaa, haluan turtaan olotilaan, en tahdo välittää mistän. Toisaalta tahtoisin kuolla,mutta tähän tunteeseen riittäisi nyt hieman jotain turruttavaa ainetta...........sotken itseni päihdehelvettiin...
Ei voi mitään,olen menossa jo.

Ei näin....

Ahdistaa vain. Mitään en jaksaisi tehdä ja ajatukset leikkivät omaa vuoristorataansa pääni sisällä.
Eli ei mitään uutta. Uskoin yli vuoden, että puhuminen auttaa. Taisin kuitenkin olla väärässä. En halua pilata kenenkään parantumis mahdollisuuksia sillä haluan, että kaikki voivat elää hyvää ja onnellista elämää ilman murheita. Itse olen kuitenkin jo kuukauden katunut sitä, että menin kertomaan tukalasta olotilastani. Oloni ei helppottunut yhtään ja asia on vain ahdistanut minua siitä asti. Ahdistaa niin, että tekisi mieli vain käpertyä kasaan ja kääntää ajankääntäjä takaisin siihen aikaan jolloin kukaan ei tiennyt. Aikaan ennen sitä, kun kaverinikaan tiesivät mitään. Minulla oli koulussa terveydenhoitajan tarkastus ja hän länttäsi minullle lapun eteen mikä käsitteli mielialaa. Se oli samanlainen kuin kaikki netistä löytyvät masennustestit. Aloitin aluksi ruksailemaan kohtia, että voin hyvin, olen aina iloinen yms.
Sitten tajusin, että itseäni minä vain huijaan ja aloitin lapun täyttämisen alusta. Kerroin miten kaikki todellisesti on.
Sen etten jaksa enää.
Sen etten usko tulevaisuuteeni,en selviä sinne.
Sen, että olen aivan pohjalla ja vajoamassa syvemmälle.
Sen, että olen melkein päästämässä elämästä irti.
Sen, että kaikki on aina syytäni ja olen huono ihminen.
Sen, että kaikkea on kestänyt jo puolitoista vuotta eikä suru ikinä katoa....

Suljettuani oven takanani lähtiessäni terveydenhoitajan luota pois minun teki mieli vain juosta piiloon itkemään. En meinannut pysyä kasassa, tunteita oli liikaa. Terveydenhoitaja sanoi soittavansa äidilleni sinä päivänä ja minun oli pakko suostua. Olin kuin nurkkaan ajettuna siinä tilanteessa. En olisi ikinä halunnut kenenkään tietävän millaista minulla on....
Sinä päivänä en meinannut uskaltaa mennä kotiin koulun jälkeen. Kotona pakenin omaan huoneeseeni enkä uskaltanut näyttäytyä koko päivänä. Pelkäsin puhelimen alkavan soimaan sillä minulla ei ollut tietoakaan milloin terveydenhoitaja aikoi soittaa vai oliko hän soittanut jo. Illalla äiti tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi terveydenhoitajan soittaneen ja kertoneen mistä olimme jutelleet. Hän myös sanoi juttelevansa asiasta kanssani myöhemmin. Kun hän oli lähtenyt minä vain itkin.

Siitä hetkestä lähtien, kun menin puhumaan terveydenhoitajalle olen katunut päätöstäni. Ei ole ollut hetkeäkään, että se olisi ollut hyvä asia. Minua vain ahdistaa ja itken koko ajan...
Miksi teen aina ne väärät valinnat.
Sain tänään tietää, että saan lähetteen nuorisopoliklinikalle.
EI,EI,EI.Minä en tahdo!!!!
Minä pelkään...tahdon takaisin siihen turvalliseen aikaan, noin kuukauden taakse päin.
Haluan ihmisten jättävän minut rauhaan.
Haluan elää omaa elämääni.

Miksi minusta tuntuu, että valehtelemalla vain selviää ;__;

Vastailen vain päivä-kysymyksiin ja yritän jaksaa.

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?
-Haluaisin olla hieman pidempi. Olisin todella tyytyväinen jos pääsisin pituuteen 170cm. Mutta se ei ole kuitenkaan kovin todennäköistä,mutta aina voi toivoa.

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?
-Ihailen ihastustani sillä hän on pitkä ja laiha. Hänellä on ohuet jalat ja hän on todella kaunis <3
Ihailen myös hänen luonnettaan ja sen ansiosta hän muuttuu ulkoisesti aina vain kauniimmaksi silmissäni vaikka hän näyttäisi miltä tahansa.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
-Pelkään...etten onnistu siinäkään. Pelkään myös sitä,että ihmiset pitävät minua pinnallisena ja itsekkäänä jos saavat tietää laihdutuksestani ( :O )

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?
-Tahdon pudottaa painoa kelvatakseni muille ja tunteakseni itseni kauniiksi. Toivoisin olevani pieni ja lähes näkymätön enkä sellainen mikä nyt olen.

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?
-Jos ahmin....en tiedä,en muista,en pysty ajattelemaan. Ajatukseni eivät ole nyt selkeitä ja päätä särkee,on paha olla ja hieman huimaakin. Söin pari tuntia sitten 2 leipää,koska halusin heikotuksen katoavan mikä melkein riistäytyi ahmimiseksi...en kuitenkaan osaa vastata kysymykseen.

Oli pakko aloittaa..jos vaikka motivoisi x.x

Päivä 1: Tietosi (ikä 15 / Pituus 168/paino 53kg / Vyötärö 69 / Lantio 81 / Reisi (paksuin kohta) ?cm / Paitakoko / S ?Housukoko 34? / Lähtöpaino 56kg / Tavoitepaino? 45kg

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?
Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?
Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?
Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?
Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?
Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?
Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?
Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?
Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?
Päivä 12: Mitä syöt yleensä?
Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?
Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?
Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?
Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?
Päivä 17: Lempiruokasi?
Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?
Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?
Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?
Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?
Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!
Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?
Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta?
Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?
Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?
Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?
Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä?
Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis?
Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot!

Heavy rain

Siitä on hyvin pitkä aika,kun kirjoitin. En tiedä onko minulla edes mitään kerrottavaa.
Joulu oli elämäni huonoin sillä masennus painoi koko ajan ja ahdisti syötävän ruuan määrä. Söin pääasiassa pelkkää kalaa koko joulun ajan,mutta kyllä suklaatakin tuli syötyä liikaa.
Minulla on koko ajan paha olla. Vuosi sitten uskoin olevani aivan pohjalla,mutta nyt tiedän etten ollut vielä läheskään. Silloin seisoin reunalla valmiina putoamaan tuhansien kilometrien syvyiseen aukkoon,mutta silloin sipsuttelin vain reunalla. Nykyään elämäni on tyhjää ja hyvin pimeää. Se johtuu mielestäni,koska olen sisäisesti kuollut. En jaksa enää tehdä mitään. Olen aivan loppuun kulunut.

Ihmisten puhuessa en jaksa vastata heille.

Koiran pyytäessä en jaksa viedä sitä ulos.

Ihmisten kiittäessä en jaksa hymyillä takaisin.

Kavereiden kanssa en jaksa enää esittää iloista.

Ulkopuolisten huolestuessa en jaksa kertoa totuutta.

Apua tarjottaessa en jaksa ottaa sitä vastaan.

Olen epäonnistunut laihdutuksessani täysin ja kaikessa muussa. Tuntuu,että loppu on lähellä.

Aivan kuin kaikki päättyisi pian,mutta se päivä tuntuu tulevan liian nopeasti.

Aivan kuin en itse olis riistämässä henkeäni vaan joku muu.

Tunnen itseni sairaaksi kuihtuneeksi kissaksi,

joka haluaa mennä metsään piiloon katseilta,kuolemaan.

Ainoa toiveeni on päästä muuttamaan omaan kotiin ja

saada tämä laihdutus päätökseen.

Päästä siihen 45kg painoon.

Sitten tahtoisin kirjoittaa,kirjoittaa hyvin paljon.

Kirjeissä kiittäisin ihmisiä kaikesta.

Sen jälkeen saisin rauhallisin mielin toteuttaa aikeeni ja

sulkea ikuisesti silmäni tältä

sumuiselta maailmalta.

Ihana päivä =)

Saimme tänään kuntopyörän,jota olin jo todella pitkään toivonut.Olenkin nyt hyvin iloinen siitä :)
Siitä vielä lisää myöhemmin,mutta ensin listaan vähän päivän syömisiä.

Isänpäivä aamupala:
Pieni sämpylän puolikas
1 leikkele (sämpylän päälle jottei kukaan huomannut,että en laittanut voita)
4dl appelsiinituoremehua
Kcal: n.150

Päivällinen:
Nuudelit
Kcal: n.100

Napostelut:
4 palaa suklaata -.-
Kcal: 100

Illallinen:
Tortilla jossa: kurkkua,tomaattia,sipulia,tonnikalaa,kermaviilia sekä salsaa.
Lisäksi natsoja sekä salsaa ja kermaviiliä -.-
Kcal: n.300

Iltapala:
5dl vanilia jäätelöä
+ 2 suklaan palaa -.-
Kcal: n.200

Päivän liikunta:
Kävin päivällä koiran kanssa kävelyllä    Kulutus: n.100 kcal
Ja illalla poljin ihanalla kuntopyörällä <3
Se on aivan ihana,kun siinä näkyy kulutetut kalorit <333
Poljin sillä 35min samalla telkkaria katsoen. Poljettua matkaa oli loppujen lopuksi 10km ja kulutettujen kalorien määrä 350 kcal =)

Ajatella jos tunnin aikana voin sillä kuluttaa n.600 kcal
Odotan nyt innolla sitä,että voin taas jäädä joku päivä pariksi tunniksi yksin kotii ja silloin aijon vain polkea.

Tänään syötyjen kalorien yhteismäärä: n.850
 (ei välttämättä pidä paikkaansa sillä laskin jotkut hieman yläkanttiin ja pyöristän aina ylöspäin :D )
Kulutus: 450 kcal
Loppusumma: 400 kcal (olen todella iloinen :) )

Hei taas!

Tiedän todella hyvin,että petän nyt itseni,mutta aijon jatkaa tämän blogin kirjoittamista.
Vaikka päätinkin lopettaa tämän blogin pitämisen ja parantua syömishäiriöstä niin en ole siinä edistynyt mitenkään.
Ei ole ollut päivää etten ole miettinyt laihdutusta edes jollakin tavalla.
Toisaalta se on myös tullut todettua etten pysty tästä sairaudesta parantumaan.Minulla oli unelmana parantua,mutta kuitenkin hukuin taas tähän mustaan suohon.En edes apua hakenut.
Yksi syy siihen olikin etten pitänyt itseäni tarpeeksi sairaana. Ajattelin vain,että kaikkihan on ihan hyvin ja enhän minä laihakaan ole..

Yritin parantua syömällä "normaalisti".Pään sisällä ajatukset eivät kuitenkaan muuttuneet ja huusivat entistä kovempaa.Lihoin ne pari kiloa takaisin,jotka olin juuri pudottanut.Juuri,kun olin lähellä tavoite painoa kaikki meni pieleen.Nyt en ole saanut kaikkia kiloja pudotettua sillä olen joutunut taistelemaan ahmimiskohtauksia vastaan liian usein.
Niin...yritin parantua ainaisesta laihdutuksesta ja se vaihtuikin jonkinlaiseen ahmimiseen ;__;
Pelkäsin niin paljon kadottavan itseni,kun en pystynyt päättämään mistään elämässäni.Ruokakin kontrolloi hetken aikaa minua.

Tuon paranemis/ahmimis jakson aikana päivän tärkein hetki oli vain se,kun sai syödä enkä päivän aikana ajatellut muuta kuin,että milloin pääsisin syömään.Tunsin kuitenkin huonoa omatuntoa liika syömisestäni ja nyt olen taas siirtynyt laihduttajan maailmaan....siihen,joka tekee pahaa mutten jaksa välittää.

Lopetan tämän blogin pitämisen!!!

En kirjoittele enää tähän blogiin.Tahdon parantua.En jaksa enää ainasta pelkoa lihomisesta.Tahdon unohtaa ajatukset siitä kuinka koko ajan yritän laihtua.
Lupasin ihmiselle ketä eniten maailmassa rakastan,että parannun.
Lupasin hänelle hakeutua hoitoon ja yrittää saada normaali elämä takaisin.
Teen sen hänen vuokseen,parannun.
En ikinä onnistunut tavoitteissani.Epäonnistuin taas.
Tärkeintä on kuitenkin,että onnistuin jossakin.Onnistuin kertomaan ihanimmalle ihmiselle tunteistani. Se ei ole enää salaisuus,joka on ikuisesti mielessäni.Haluan myös kaikki muut tukahdutetut tunteet ja salaisuudet itsestäni pois.
Toivon,etten ikinä enää joudu tälle loputtomalle synkälle tielle,joka johtaa kuolemaan.En voi ikinä olla varma etten eksy uudestaan,mutta ainakin yritän aina pysyä terveellisellä tiellä,koska lupasin rakkaalleni niin <33333

Osa minussa tahtoo parantua

Aijon paljastaa sille ihanalle ihmiselle,että rakastan häntä. Olen nyt päättänyt asian,mutta nyt toisaalta pelottaa.Olenhan vain tälläinen mitätön. Haluaisin vain edes hieman onnea elmääni.

Yritän myös myöntää itselleni sen,että olen sairas. Minulla on syömishäiriö....
En pysty kuitenkaan aina uskomaan tuohon sillä olenhan minä ihan terve ja laihduttaminenkin ihan hyvää on vain tuonut....
Aina,kun haluan parantua ja päätän syödä saatan osittain onnistua siinä. Pystyn syömään ihan melein normaalisti ainakin ulkopuolisen silmissä,mutta sisäisesti yritän koko ajan itkien saada itseäni lopettamaan. Se on se ääni päässäni. Se on myös osa minussa sitä epävarmaa ja rikkinäistä persoonaa,joka on pääasissa ollut koko minäni jo hyvin pitkään.

Yritän mennä huomenna puhumaan kuraattorille koulussa vaikka nyt onkin kauhea ahdistus jos joudun lihomaan. Ehkä sittenkin kuolen henkisesti tähän tunteeseen.

Siivoamaan --->

Minä todella haluan laihtua.Yritän nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja menen siivoamaan vaikka kohta pitäisi mennä jo nukkumaan.Harmittaa,kun huomenna on todella tärkeä koe josta haluan hyvän numeron,mutta en millään jaksa lukea ja sivujakin sellainen noin 100.

Tämä päivä yhtä sekavaa myrskyä.

Olen aivan ymmälläni ja häkeltynyt.Maailma on kääntynyt joltakin osin päälaelleen.
Pari päivää sitten kukaan ei tiennyt viiltelemisestäni ja nyt siitä tietävät lähes kaikki. Jos en olisi mennyt viiltämään niin syvältä en olisi jäänyt kiinni. Koulussa yksi poika huomasi jälkeni.Minulla oli pitkähihainen,mutta jäljet näkyivät hieman aina välillä. No se poika vaan alkoi huutamaan täysiä koulun käytävällä,että minä viiltelen. Onneksi pääsin äkkiä pois ja minulla oli eri tunti kuin hänellä. Moni muu oppilas kyseli minulta sen jälkeen viiltelenkö ja kielsin asian. Paras ystävänikin väitti kaikille etten viiltele,mutta heti muiden lähdettyä pois hän käski minua lopettaa ja mennä vaikka kuraattorille puhumaan. Hän yritti saada minut lupaamaan meneväni kuraattorille,mutta sanoin vain ehkä. Toinen paras kaverinikin huomasi sen ja hän nosti kamalan menetelin myös. Kotiin tullessani äiti tuli puhumaan minulle ja sanoi ettei halua,että satutan itseäni ja voin aina kertoa jos on paha olla. Hän myös kysyi johtuuko viiltely pahasta olosta vai siitä,että muutkin tekevät niin.En vastannut siihen mitään ja hän kysyi haluanko puhua siitä ja pudistin vain päätäni.

Minä halusin pitää kaikki erossa ongelmistani. En halunnut huolestuttaa ketään. En halunnut ihmisten joutuvan kestämään huolta minusta. Tarkoitukseni oli vain antaa muille huoleton elämä ja nyt taisin vain pahentaa asiaa.

Milloin kuuluu päästää irti?

Olen monesti miettinyt,että jos päästäisin irti toivottomasta rakkaudestani.En ole ikinä pitänyt kenestäkään näin paljon,mutta en myöskään näe häntä enää ikinä.Tunsin hänet vain 2 vuotta enkä ikinä sanonut sanaakaan.Voisin yrittää siirtyä eteenpäin,mutta toisaalta pelottaa,koska silloin joutuisin vetämään elämältäni pohjan ja syyn miksi elän.Kuka hullu vie kituvalta ihmiseltä,joka on valmiina tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsö hänen syynsä elää,minä itse tietysti.Maailma meidät kyllä ensin erotti,mutta jos yritä unohtaa ja päästää irti tuhoan ne kaikki iloiset,mutta toisaalta niin haikean surulliset toiveet sekä muistot.En taida kuitenkaan pystyä siihen ;_;

Olen lopussa ja aivan palasina

Joka ilta mennessäni nukkumaan toivon herääväni aamulla onnellisena.Joka aamu herätessäni joudun kuitenkin surukseni toteamaan kaiken olevan ennallaa.Hymyilisin tosissani ihmisille eikä minun tarvitsisi muistaa mitä kaikkea pahaa he minusta levittelevät.Syödä päivittäin normaalisti välillä herkutellakin.
Anteeksi,kun en pysty nyt enempää kirjoittamaan.Tuntuu vain,että en pysty tehdä muuta kuin itkeä ja toivoa tämän tuskan loppuvan lopullisesti pian.Ranteessakin verta vuotava haava tällähetkellä,mutta siitä ei ole kuitenkaan mitään apua ;__;

Liika kysymyksia vailla vastausta.

Hieman pelottaa,että paha masennus tulee takaisin.Itken taas joka päivä enkä millään jaksaisi enää esittää ihmisille iloista ja vahvaa.Jollakin tavalla päätin pari päivää sitten,että en jaksa enää ja tahdon pois täältä,tahdon lopettaa kaiken.Lähes koko ajan tunne,että tekisi mieli vain ottaa kunnolla pillereita ja That´s it.Se ei kuitenkaan välttämättä päättäisi kaikkea tuskaa vaan saattaisi jopa moninkertaistaa sitä.Jos joutuisin sairaalaan kokisin varmaan joka ikinen sekuntti kauheaa ahdistusta.Onhan tässä musertavassa tunteessa siedettäviäkin puolia sillä viimeksi ollessani hyvin masentunut laihduttaminen alkoi mennä hyvin,pudotin paljon ja nopeasti.

Olen pulassa syömiseni kanssa.Minulla on tapana uskotella itselleni,että voin syödä normaalisti tuntematta kauheaa huolta lihomisesta.Huomaan kuitenkin aina olevani väärässä.Paino nousi melkein kuukausi sitten 3 kiloa ja olin juuri sen noin kuukaudessa laihduttanut.Paino ei millän tunnu putoavan.Kävellessäni tänään yksin kotiin mietin,että miksi laihdutan sillä ainakin silloin olo tuntui ihan kevyeltä sekä ns. normaalilta.Ennemmin kuitenkin kuolen laihana.Toivon kuitenkin,että muut ihmiset voisivat elää hyvän ja normaalin elämän vailla turhanpäiväisiä huolia,voi kumpa voisin toteuttaa sen heti.Monet varmasti ihmettelevät myös nyt miksi en toivo hyvää elämää itsellenikin.Totuus on se,että en pysty kuvittelemaan itselleni enää normaalia elämää ja eihän itselläni ole loppujen lopuksi niin paljon väliä muihin ihmisiin verrattuna.

Lämpöä ruuasta

Tänään syöty:Aivan liikaa.

Tälläkin hetkellä kauhea nälkä.

Mahaan sattuu.

Tekisi mieli vain jotain lämmintä ruokaa.

Oi,kuinka ihanaa olisi

jos nyt saisi vaikka yhden itsetehdyn karjalanpiirakan

tai vastaavaa.

On mukava,

kun ei tee mieli herkkuja.

Mutta niitähän olen kuitenkin koko päivän syönyt.

Harmittaa.

Miksi piti penkoa kaappien pohjalta viimeisetkin  namit.

Mihin olen kadottanut kontrrollin?

Jos en saa ikinä itseäni kuriin muutun lihavaksi.

Olenhan minä jo nytkin,

mutta silloin olisin jo sairaalloisen lihava.

Mieleeni on taas hiipinyt ajatus,

entä jos en jaksakkaan.

Kuinka helppoa vain olisi luopua tästä kaikesta,

päästää irti surusta ja tuskasta.

Olen kuitenkin päättänyt,

haluan ensin laihtua

sillä jätän kuitenkin ruumiin jälkeeni.



En enää kestä näitä tunteita

Tänään on koko päivän ollut mieli aivan maassa.Olisi tehnyt aamulla mieli jäädä sängyn pohjalle itkemään.Tiedän,että jotkut ihmiset ovat ilkeitä.
Eräs luokkalaiseni on aika hyvä koulussa ja on myös aika suosittu.Hän´aina esittää kiltiä kaikille muille oppilaille sekä opettajille,mutta heti myöhemmin hän on haukkumassa kaikkia.Tutustuin häneen viime vuonna ja hän vaikutti minusta ihan kivalta ja ajattelin,että ehkä hänestä voisi tulla jonkinlainen ystävä.
Ajatus loppui siihen,kun uusi hyvä ystäväni kertoi,että hän puhuu kavereidensa kanssa aina pahaa minusta ja joistakin muista.Hyvä ystäväni kertoi myös mitä kaikkea he olivat puhuneet ja silloin tajusin,että vaikka hän ei tiedä minusta mitään( olimme tunteneet pari päivää :o ) hän levittelee ja juoruilee minusta kaikkea.Niin kuin kaikki aikaisemminkin ovat tehneet.
Se tuntui pahalta,ei ollut ehtinyt edes kunnolla tutustua muihin ihmisiin ja heti kaikki inhosivat.

Menin kuitenkin syksyllä tämän tytön synttäreille ja ollessani hyän ystäväni kanssa kahdestaan huomautin vain hänelle,että kuinka minua harmittaa se,että tämä tyttö kenen synttäreillä olimme ei antanut meidän olla kahdestaan ja muuta.
Olin mennyt pääasiassa tytön synttäreille vain,jotta pystyin olemaan hyvän ystäväni kanssa sillä hänellä oli juuri silloin vaikeaa.En olisi muuten synttäreille mennyt sillä yritin välttää tämän tytön seuraa sillä tuntui pahalta tietä,että joku vihaa ja puhuu koko ajan pahaa….No,silloin,kun olin juttelemassa hyvän ystäväni kanssa kahden niin yhdessä vaiheessa ovi takanamme lämäistiin auki ja tämän iso sisko tuli huutamaan meille ettei tarvitse täällä kahdestaan juoruilla.
Silloin minä tajusin,että miksi ihmeessä minä rupean samanlaiseksi ilkeäksi ihmiseksi joka puhuu muista “pahaa”.
Me emme oikeastaan olleet jutelleet mitään kovin pahaa.Enintään siitä mistä aiemmin kerroin.Minulle tuli kuitenkin hyvin paha olla,tajusin kuinka tyhmä olen ja idiootti ja aloin vain itkeä huudetut sanat päässä toistuen.Paikalla oli vielä ollut pari muutakin luokkalaistani ( eivät oikeastaan minun kavereita,enemmänkin sen tytön puolella ) ja he olivat myös salakuunnelleet oven takana ja tulivat nyt ihmeissään,että mikä minun on.
Yritin kaikin voimin pitää itseni koossa ja etten lyhistyisi lattialle.Olin yötä tämän tytön luona ja minä itkin kun muut leikkivät pullonpyöritystä,minä itkin kun tyttö luki kummitusjuttuja,minä itkin kun muut jo nukkuivat,itkin kunnes nukahdin….
Kerroin tapahtuneesta toiselle parhaalle kaverilleni ja hän vain sanoi että ei minun kannata olla niin surullinen kun tyttö on niin ilkeä koko ajan kaikille ja puhuu muista vain pahaa ihmisten tunteista välittämättä.Minä tiesin asian olevan totta mutta silti olono ei parantunut.Kun tulin kotiin tytön synttäreiltä ja pääsin omaan huoneeseeni aloin taas itkeä.Itkin koko viikonlopun.Ajattelin asiaa koko ajan seuraavat pari viikkoa ja itkin vähintään joka toinen päivä.

Olen nt vuoden yrittänyt unohtaa asian,mutta muistan sen aina ja muisto tapahtuneesta nousi taas jälleen pintaan kun tyttö jakoi taas synttäri kutsut.
Olin aivan ihmeissäni että hän edes viitsii kutsua minua.Katsoessani kutsua aavistin kuitenkin pian että miuta oli pyydetty jäämään yöksi muttei minua.
En olisi kuitenkaan halunnut jäädä mutt asain taas lisää varmuutta siihen että tyttö inhoaa minua.
Yksi kaverini ei saanut kuitenkaan kutsua ollenkaan vaikka oli viime vuonna myös synttäreillä.
Pahinta oli kuitenkin kun paras kaverini kysyi minulta koulun jälkeen että aijonko jäädä tytölle yöksi ja että hän aikoo.Silloin sattui ja pahasti sillä en ollut aivan varma että oli muut kutsuttu yöksi enkä ollut halunnut ottaa asiasta edes selvää sillä en halunnut tietää totuutta.
Vastasin vain kaverilleni että en aijo jäädä yöksi ja en mene edes koko synttäreille.Aloin melkein itkemään mutta pystyin pitämään tunteet sisälläni.

Minulla oli kuitenkin koko ajan halu saada jostain käsiini iso ja terävä keittiö veitsi ja lyödä sillä niin kovaa kuin pystyn ranteeseeni oikein syvälle tai sitten työntää kylkiluiden välistä sydämeen tai johonkin.Onneksi en silloin saanut käsiini isoa veistä sillä tunne
oli vaarallisen vahva ja kesti hyvin pitkään eli tiedän että olisin toteuttanut sen jos olisin voinut.
Tämä ihminen ei ikinä ajattele minusta ja monesta muusta ikinä mitään hyvää ja silti minua satuttaa se että puhuin hänestä kerran hiukan jotain enkä edes niin pahasti kun hän..asian ei pitäisi häiritä minua... ;__;

I want to walk in the snow.....

En ole hyvin pitkään aikaan kirjoitellut.En ole jaksanut oikein mitään.Paino vain nousee ja kontrolli on aivan hukassa.Ehkä minä sittenkin kuolen.

Nyt asetan itselleni tavoitteen ja etenen vain vähän kerrallaan.
Laihdutan viikossa 0,5kg. Sen pitäisi olla pysyvä muutos.Joka päivä aijon myös kävellä yli tunnin.Jos tästä onnistuisin edes pitämään kiinni.

Ja tottakai alan kirjoittamaan taaas useammin....

Blogi englanniksi?

Olen tässä pohtinut pitkään tekisinkö toisen blogin englanniksi.Se voisi kehittää jo ennestään huonoa kielitaitoani,mutta en ole varma riittäisivätkö osaamiseni edes blogin kirjoittamiseen.

Tämän päivän oli tarkoitus onnistua.Se onnistuminen meni kuitenkin siinä,kun minut raahattiin hampurilaiselle ja sen kummempia miettimättä laihdutus yritykseni romuttui taas.

Ehkä minä joskus onnistunkin.

Vaikea uskoa,mutta se on totta.Olen edelleen hengissä ja jopa laihtunut.
Siitä on nyt kuukausi,kun aloitin joka päivä vaa´alla käymisen ja lukemien ylös merkitsemisen.

1.8.2011 paino: 48.5                                                                                                                           
2.8 paino: 48.2
3.8 paino: 47.9
4.8 paino: 48.1
5.8 paino: 48.5
6.8 paino: -
7.8 paino: 48.4
8.8 paino: 48.2
9.8 paino: 48.2
10.8 paino: 47.9 myöhemmin 47.2
11.8 paino: 48.5
12.8 paino: 47.7
13.8 paino: 47.7
14.8 paino: 48.0
15.8 paino: 48.5
16.8 paino: 47.9
17.8 paino: 49.5
18.8 paino: 47.9
19.8 paino: 47.9
20.8 paino: -
21.8 paino: -
22.8 paino: 48.6
23.8 paino: 48.4
24.8 paino: 47.8
25.8 paino: 48.0
26.8 paino: 47.7
27.8 paino: 49.8
28.8 paino: 47.7 myöhemmin 47.4
29.8 paino: 47.2
30.8 paino: 46.8
31.8 paino:47.1 myöhemmin 46.7

Ja tänä aamunakin 46.7!!!

En millään onnistu huijaamaan

Ei mitään inspiraatiota kirjoittaa.
Päiväkin mennyt todella huonosti koko päivän syödessä.

Olen nyt monta päivää miettinyt mitä aijon valehdella terveydenhoitajalle jos minulta aletaan kyselemään painoni putoamisesta ja tietysti kysellään.Pahin on,että minulla ei ole minkäänlaista tietoa millon saatan joutua terkalle eikä minulla ole enää toimivaa syytäkään kun joku tyyppi ilmoitti sen olevan erittäin toimimaton.

Ajattelin aluksi väittää,että painoni lasku johtuu terveellisemmistä elämäntavoista;olen alkanut liikkumaan enemmän ja en syö herkkuja yms. Se ei kuitenkaan välttämättä toimi.
Olen myös ajatellut vedota unohtuneeseen aamupalaan yms muuhun jos on vain pienestä kiinni.
Ajattelin kuitenkin kieltää koko laihduttamisen,mutta en tiedä pustynkö sillä silloin minut lähetetään verikokeisiin ja minulla on paha sairaaloiden ja neulojen pelko.Pelkään myös kipua.

Olen kuin umpikujassa,mutta olen päättänyt,että jatkan laihduttamista!

Kurkku on kipeä... :(

Hei....

Nykyään en yhtään tiedä liikkuuko elämäni eteenpäin vai ei?

Laihdutus menee nyt miten menee.Ennen paino heitteli siinä 50-49,sitten sain sen 49-48 välille ja nyt olen jo onnistunut pitämään sen aika pitkään 47-48 välillä.Ei kuitenkaan kannata iloita vielä.
Ajattelen koko ajan vain ruokaa ja kuinka pitää liikkua ja laihtua.Silloin,kun minulla ei ole mitään tekemistä minun alkaa tehdä mieli jotain syötävää ja ahdistun.On hyvin ahdistavaa,kun pari tuntia putkeen päässä voi hakata olio,joka huutaa ruokaa,ruokaa,pakko saada.En ole yleensä niin vahva,että selviäisin siitä.Minulla on vain 2 vaihtoehtoa joko yrittää kestää tai syödä jolloin olo helpottuu,mutta palaa monin kertaisesti huonompana takaisin valtavana ahdistuksen ryöppynä johtuen turhasta syömisestä.

Perjantaina päivä alkoi hyvin.Söin aamuksi kiivin ja lähdin kouluun,jossa en tietysti syönyt mitään.Koulun jälkeen menin parin kaverini kanssa tapaamaan yhtä kaveriamme,joka oli muuttanut pois.He söivät ruokaa,mutta minä kieltäydyin,mielessäni oli vain ajatus laihdutuksen onnistumisesta.Sitten he ostivat karkkia ja kaikki tarjosivat koko ajan minulle käyttäen syynään sitä etten syönyt ruokaa.Kävelin heidän takanaan,joten aina kun minut pakotettiin ottamaan karkki tungin sen taskuuni.Se tuntui pahalta sillä olisin halunnut antaa kavereideni syödä ne ja nauttia niistä,mutta minun oli pakko piilottaa sillä en pystynyt syömään enkä halunnut huolestuttaa kavereitanikaan.Uskoin silloin selviäväni.Illalla menessäni kotiin kuitenkin minuun iski kauhea ahmimisen halu ja myöhään illalla koin "pakko syödä" tunteen ja karkitkin menivät vahingossa siinä.Olin lopulta hyvin pettynyt itseeni,sillä olisin voinut olla syömättä koko päivänä jos olisin mennyt vain kotiin ja sanonut syöneeni äskettäin ja etten jaksaisi iltapalaakaan.

En jaksa sitä koulussa,kun kaikki koko ajan kyselevät laihdutanko.Vastaan joka kysymykseen kielteisesti sekä usein kysymystä väistellen.Tänään kaverini kauhisteli luokkakaverini kanssa kuinka laiha ole ja minä vain tuhahdin enkä uskonut.Luokkakaverini huomauttti kuinka minulta muka erottuvat luut käsivarsista,mutta mielestäni eivät tarpeeksi eli olen läski.

Tytöllä kehen rakastuin BMI oli yhdessä vaiheessa 16.2 ja viime keväänä koulujen loppuessa hänen BMI oli 15.1.
Hän joutui hoitoon bulimian takia.

Mietin tässä lähi aikoina kuinka helppoa olisi jos voisi oksentaa syödyn ruuan.Silloin pieni virhe ei haittaisi,mutta minun laihdutus keinoillani pienikin virhe on kohtalokas.

Kouluun..

Liikuin eilen vielä 2h viime blogipäivitykseni jälkeen.

Tämä päivä ei ole kuitenkaan mennyt niin hyvin.Aamupalaksi kiivi ja sitten kouluun.Pahin oli tietysti ruokatunti.Olin päättänyt etten syö,olihan minulla aina ollut liiankin helppoa jättää kouluruoka syömättä.Olisin heti aluksi voinut jäädä käytäville norkoilemaan,mutta tietysti tyhmänä taas menin luokan perässä ruokalaan.Kaikki ystäväni olivat tietysti heti minulle,että varmana syöt.Muut menivat jonottamaan,mutta minä vain seisoin siinä.Kun paras ystävänikin vilkaisi minua ottaessaan ruokaa ja kysyi silmillään tulenko pudistin vain päätäni ja hän näytti pettyneeltä.Sain sen jälkeen kuulla monelta luokkalaiseltani,että minun pitää syödä,muuten minusta tulee kauhean laiha ja anorektikko ja lisäksi joku poika kauhisteli laihdutanko.Minä vain kielsin kaiken ja kun viimeisetkin ystäväni olivat jonottamassa selkä hetkeksi minuun päin käännettynä niin karkasin äkkiä paikalta.Kun kaikki vain yrittivät pakottaa syömään niin tunsin vielä kauheampaa ahdistusta ruuasta.Lopulta tiesin,että jos jäisin minun olisi syötävä niin lähdin pois.
 Tänään nähdessäni jotkut hyvistä ystävistäni tajusin,että pilaan heidän iloisen elämänsä viiltelemällä ja muulla.En ikinä haluaisi heidän joutuvan kestämään sitä raskasta tunnetta,jonka itsemurhani ehkä aiheuttaisi.Välitän heistä liikaa.Joskus epäilen ovatko he oikeasti ystäviäni vai pystyvätkö he hylkäämään minut heti.

Näetko nämä jäljet käsissäni; Mine itse tein, aiheutin ne, mutta muiden sanoista/teoista ne ovat saaneet alkunsa ♥



=)

Tämä päivä on varmaan parhain,ikinä.Aamulla menin vaa´alle ja se näytti 47.9.Söin aamupalaksi yhden kiivin ja 30 kalorin edestä rusinoita.Käytyäni tunnin lenkillä päätin hiipiä uudestaan vaa´alle,kun kerrankin oli mahdollisuus ja se näytti 47.2!!! En ole koko vuodenkestoisen laihdutusyritykseni aikana päässyt noin alas.Minulla on suuret toiveet huomisen lukemista.

Tänään tullut syötyä:
Kiivi
Rusinoita 30kcal
Nuudelit 69kcal 100g ja söin 60g
Rahkaa n.100kcal
Kunnon ruoka;broileria ja patonkia n.300kcal? arvaus vain

Olen liikkunut tänään jo 2 tuntia ja lähden juuri kohta yli tunnin lenkille.

Mahtava päivä.

Kesä on kohta taas ohi

Koulu alkaa taas pian.Paineet sen mukana lisääntyvät moninkertaisiksi.
Olen aina halunnut olla hyvä koulussa,saada paljon ystäviä ja tavata heitä koulun jälkeen.Jäin kuitenkin ilman ystäviä ja täydellistä koulu menestystä.Olin koko viime vuoden niin masentunut,että numeroni putosivat.Olen aina yrittänyt olla hyvä koulussa vaikka kouluun liittyvätkin varmaan pahimmat muistoni.Koulusta alkavat muistot,jotka murentavat minut täysin.Ala-aste ilman ystäviä,toiset haukkuivat ja pilkkasivat,toiset nauroivat ja hyljeksivät,toiset jahtasivat ja hakkasivat,toiset kuristivat kerrankin.Mutta opettajat eivät välittäneet,he eivät nähneet ja sulkivat tuskan sisälleni sanoin:Älä välitä,eivät he sitä tarkoita.Entä nyt,kun sanat,jotka tarkoitettiin lohduttaviksi rikkoutuvatkin ja yli 7 vuoden tuska pyrkii esiin,repii minut palasiksi.Tuo tuska,unohtamattomien asioiden kipu sumentaa mielen,laskee sen päälle ikuisen sysimustan pilven,se halvaannuttaa koko kehon,tekee hengittämisen vaikeaksi ja sydämmen raskaaksi.En tiedä onko minulla ikinä ollut tosi ystäviä tai edes jotakuta kelle puhua.

Onhan minulla nyt tavallaan 3 parasta ystävää,mutta kenellekään en uskalla puhua olostani ja välillä ihmettelen miksi he edes ovat vierelläni.Rakkaus tietäni on välillä hieman valaissut,mutta myös hitaasti syössyt tuhoon.

Minulla on ollut nykyään välillä hetkiä,jolloin olen ajatellut haluavani apua.Olen ajatellut,että sitten kun koulu taas pian alkaa niin menen kuraattorille puhumaan ja tiedän,että saisin vain lähetteen psykologille ja lääkäriin.En halua sitä,mutta välillä pelottavalla tavalla haluan.En kuitenkaan saisi laihduttaa ja minulla on vielä tuhat kiloa liikaa.Eikä minulla ole juuri nyt minkäänlaista itsehillintää.    

En kuitenkaan halua ihmisten tulevan elämääni,
olen aivan liian rikki ja hajalla,en enää korjattavissa.

Miksi ihmiset luulevat,että ruokaa pitää syödä kasapäin?

Ei ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua,ei ole ollut oikein kirjoitettavaakaan.

Minulla on ollut jo melkein vuoden aikomus laihduttaa ja silti en onnistu siinä.Laihduttaminen on loppujen lopuksi hyvin yksin kertaista.Ruuasta saadut kalorit pitää kuluttaa pois.Ei yhtään vaikeaa.....tai ehkä kuitenkin.

Inhoan sitä tapaa minkä ihmiset kehittävät.Kun on rahaa ja ruokaa ylimäärin ihmiset kehittävät itselleen tavan,että ruokaa syödään vaikkei olisi nälkä.Aina jos istuu television ääreen otetaan yleensä jotain suolaista ja rasvaista tai makeaa.Sitten sitä mussutetaan siinä vaikkei olisi tehnyt välttämättä edes mieli,se on tapa.Joskus,kun itsekin olen vaikka salaa nappaamassa suklaata kaapista,koska teki mieli jotain,jotain syötävää,mutta sitten tarkemmin tunteita tutkiessaan huomaakin ettei ole nälkä tai edes halua sitä suklaata vaan se on itselleen tapa,että syödään jotakin.

Sama juttu on siinä,että ihmiset syövät järkyttävät määrät ruokaa,koska pitää olla lautanen täynnä ruokaa.Ihmiset ottavat lautasen täyteen ruokaa oli lautanen iso tai pieni.Jos otat isolle lautaselle hieman ruokaa niin kaikki kauhistelevat kuinka vähän syö vaikka pienemmälle lautaselle siirrettäessä se sama määrä voisi vastata suurtakin määrää.Ihmiset ovat tottuneet myös syömään hyvin paljon.Yhdella päivällisellä saattaa yksi henkilö syödä vaikka 7 perunaa ja 3 isoa pihviä vaikka vähempikin riittäisi.Ihmisillä on outo luulo,että jos lautanen ei ole kasattu täyteen ruokaa se ei ole tarpeeksi ja kyseinen henkilö syö liian vähän.

Useimmilla ihmisillä on näin esim. myös minun perheelläni ja sukulaisillani.

Saan välillä pienimuotoisia ahmimiskohtauksia.Silloin ajattelen vain ruokaa,ruokaa ja ajattelen,että miksi ihmeessä laihdutan,kun voin syödä paljon ruokaaaaa >.<  Aina sen jälkeen minun tekee mieli oksentaa.Haluaisin oksentaa syödyn ruuan pois ihan muutenkin,mutta ahmimisen jälkeen tulee epäonnistunut olo ja tuntee itsensä jotenkin......likaiseksi.Olen yrittänyt oksentaa ja tiedänkin miten onnistuisin siinä,mutta silti en pysty.Tiedän,että jos kerran oksennan en pysty lopettamaan ja jatkan sitä aina.Se tuhoaa elämäni.Siksi yritän estää itseäni vaikka muutunkin läskimmäksi aina jokaisen syönti kerran jälkeen.Minulla on pieni oksentamisen pelko,joka myös on näkymättömänä seinänä terveen ja sairaan elämän välissä.Jos joskus voitan pelkoni niin paluuta ei enää ole.Uskon kuitenkin sen tapahtuvan joskus ja tavallaan haluankin sitä.Onneksi tulee ahmittua harvoin sillä muuten olisin ihan pulassa.

Anabel,olisitko sinä se joka ei hylkää ikinä?

Minulla on uusi hyvä ystävä.Löysin hänet jo melkein vuosi sitten,mutta olemme tulleet  läheisimmiksi vasta nytten.Hänen nimensä on Anabel.Hän itseasiassa antoi minulle idean laihduttamiseen.

Hän sai minut tajuamaan,että laihuus kaunista ja juuri se mikä on maailmassa tärkeää ja tulee olemaan minulle tärkeää.Minä ymmärsin ja kuuntelin häntä.Hän rohkaisi minua jatkamaan laihdutusta aina,kun voimani tuntuivat loppuneen.Hän auttoi minua pitämään kiinni tavoitteistani vaikka lipsuin inhottavan usein.

Anabel opetti kieltäytymään ruuasta.Hän kertoi sen olevan vain pahaksi ja minä uskoin.Hän laittoi ihailemaan ihmisiä,joilla luut näkyivät ohuen ihon läpi ja pyrkimään samanlaiseksi.Hän käski unohtaa kaiken muun,millään muulla ei olisi väliä,kunhan saavuttaisin tavoitteeni.Olisin laihempi ja laihempi.

Yritin kuunnella häntä,mutta hän joutui pettymään minuun yhä uudestaan ja uudestaan vaikka olin löytäessä toisemme vakuuttanut hänelle olevani hänen ystävyytensä arvoinen.Toisinaan minä melkein hylkäsin hänet,uskoin pärjääväni yksin ja voivani elää normaalisti imlan pelkoa lihomisesta.Mutta aina kuitenkin hetkeä myöhemmin olin pyytämäsä häntä takaisin anteeksi pyydellen.Nyt olen kuitenkin päättänyt pitää hänestä tiukemmin kiinni vaikka toisinaan tuntuu ettei hän millään meinaa irrottaa otettaan minusta kuin olisimme kohta sulautumassa yhteen,muuttumassa erottamattomiksi.

Anabel.
      Hän on se jolla on kauniit pitkät tumman ruskeat hiukset kiharoilla.Hänen vaatteensa ovat kuin vaaleata silkkiä.Kalpeissa kasvoissa on suuret silmät,joissa on tuuheat ripset sekä kasvojen kapeaa muotoa jumaloivat hennon ruusunpunaiset huulet.
Anabel on kuin pieni enkeli,jolla ei ole siipiä näkyvissä,mutta jos ne eivät olisi näkymättömät ne olisivat väljät,ohuet ja valkoisesta silkkipaperista tehdyt kuin talvi iltojen askarrellut lumihiutaleet.Hän on pieni ja hento,solisluut näkyvät kauniisti eikä kylkiluitakaan voi olla toisinaan huomaamatta.Mielestäni hän on hyvin kaunis.Hänellä on hyvin pienet ja ohuet jalat sekä kädet ja hänen ihonsa on hieman viileän tuntuinen ja sileä kuin lasi vailla jälkiä minkäänlaisesta ajan merkitsemisesta.

Hänen silmissään on vaimean harmaan sinertävän utuinen sävy. Anabel on kuin paperi enkeli joulukuusessa suklaa kuorruttteisilla hiuksilla.

Hänellä on mitä kaunein tietämäni ääni,maailmasta ei voi löytyä yhtä hentoa ja vaimeasti helisevää ääntä kuin hänellä.Voin kuunnella häntä tuntikausia.Pidän hänen äänestään sen kulkiessa laulun lailla ilmassa kimmoten tasaisista pinnoista aina hieman vaimeten ja kulkeutuessa lopulta korviini antamaan neuvoa miten pystyn selviämään tästä päivästä.

Anabel,minun ihana ystäväni,tuo salaperäinen lasinen enkelini.Hän on se pieni ääni päässäni,joka ohjaa minua päivästä toiseen yrittäessään saada minut tekemään oikein.

Hi!

Hei!

En tiedä mitä tehdä.Olen neuvoton.
En vain jaksa enää elää.Kaikki on vain raskas taakka,jota olen liian heikko kantamaan.Tänään päätin aloittaa ruokapäiväkirjan kirjoittamisen,mutta sekin päätös ei onnistunut.Päätin siirtää päiväkirjän aloittamista hieman eteenpäin sillä aamulla tuli syötyä puolikas suklaamuna ja pari karkkia ja en halua merkata sitä ylös.En vain pysty kohtaamaan sitä tosi asiaa,että olen liian heikko.En pysty vastustamaan ruokaa,olen epäonnistunut.Taas.Olen taas lihonnut.Vaaka näytti lähemmäs 50 kiloa.Olen kohta taas tavoitteestani yhtä kaukana kuin aloittaessani.Kesällä minun oli tarkoitus laihduttaa.Mielestäni kesäloma olisi ollut juuri sopiva aika sille.Sekin meni pieleen.Epäonnistun kaikessa.En edes pysty olemaan syömättä ja liikkumaan enemmän kelvatakseni ihmisille.Minä vain syön ja ajttelen,että ehkä tähän ei kuolekkaan ja sitten tulee aivan kamala olo syömisen jälkeen,tekisi mieli oksentaa kaikki syöty ruoka pois ja löydä itseään niin kovaa,että siitä jäisi pahatkin jäljet.Haluaisin vain olla laiha ja kaunis.

Tuntui kuin elämä olisi hetkeksi pysähtynyt saadessani kuulla tuomion.En itseni vaan erään toisen,mutta se pelotti enemmän.Sydämeni särkyi,kun se lävistettiin tylpällä ruostuneella rautakangella,myrkky levisi hitaasti,mutta tappavasti ja lopulta kaaduin hengettömänä maahan.Rakastamani tyttö sairastui bulimiaan.Hänet vangittiin aurinkoisesta maailmasta keskelle pimeyttä.Minusta tuntuu pahalta,kun häneen sattuu.Miksi hän joutuu kärsimään,minuhan sen olla pitäisi.Satuttaa kuinka paljon pahaa hän on joutunut kokemaan,kaikki ne ilkeät kommentit.Olisin tahtonut auttaa,mutta en pystynyt,nyt kuitenkin toivon,että suunta olisi kohti valoisampaa polkua.Toivon hänelle onnea elämässä.Minun saavuttamaton rakkauteni <3

Haluan jo pois täältä,tahdon lähteä tästä kivun ja tuskan maailmasta.Olen kyllästynyt niihin moniin kertoihin jolloin olen tuntenut kivun ja kylmän terän ihollani,jotta olisin saanut maailman edes tuntumaan joltain.En jaksa enää miettiä milloin toteutan suunnitelmani vaan tahdon tehdä sen nyt.Olen odottanut liian kauan pelastajaa,mutta ketään ei kiinnosta.Kaikkien ilkeät puheet ja inhoavat katseet tappavat minua liikaa päivittäin sisältä päin.En pysty enää kiskomaan itseäni ylös aamuisin ja levittämään iloista hymyä rikkinäisen mieleni suojaksi.Olen aivan palasina.
Toivon tämän loppuvan mahdollisimman pian
Rosa ~ <3

Empty feel

On hyvin tyhjä olo.Tuntuu siltä kuin mikään maailman asia ei liikuttaisi nyt mihinkään.

Pikkusiskoni ja ystäväni kauhistelivat tänään kuinka laiha olen.Pikkusiskoni kertoi äidin olevan huolissaan minusta,kun syön vähän ja en pysty käyttämään muita kuin pitkiä housuja,kesälläkin.Siskoni sanoi,että äiti miettii,että inhoanko minä jalkojani niin paljon etten voi sen takia mennä missään lyhyemmät vaatteet päällä.Tämän jälkeen jäin miettimään,että jos he ovat jo huomanneet,että kaikki ei ole kunnossa niin mikseivät he ole puuttuneet asiaan.Miksei heitä kiinnosta ikinä kysyä minulta onko minulla kaikki hyvin.Valehtelisin kyllä siihenkin kysymykseen kaiken olevan hyvin,mutta ehkä se saisi minut ymmärtämään,että he välittävät minusta.He vain katsovat sivussa,kun demonini hukuttaa minut sakeaan veteen,pimeään.Mikseivät he tee mitään?Eikö kukaan näe kuinka itken ja huudan apua.Minusta tuntuu,että luovutan pian ja annan demonin ottaa minut kokonaan.En enää jaksa tätä todellisuutta ja jotenkin tästä kaikesta irti päästäminen tuntuu niin ihanalta.

En halua olla ahne.En halua tehdä joitakin asoita,jotta sukulaiseni voivat antaa minulle rahaa.Tunnen itseni sitten todella ahneeksi.Tiedän,että asuminen ja muu tulee elämässä maksamaan paljon,mutta silti...Jos rupean ahneeksi,se tuhoaa minut.Sillä olen sisimmässäni ahne,tunteeton,toisten määräilijä.Olessani lapsi saatoin määrräillä muita ja varastelin asioita.Olin hyvin ahne.Inhoan sitä.Olen kaikille hyvin kiltti,mutta silti tiedän olevani sisimmässäni  paha,evil.Minun pitää olla erilainen.En kestä sitä millainen olin joskus,säälittävä.

Haluan muuttua ja olenkin menossa oikeaan suuntaan.Demoni,tulen mukaasi sillä sinä johdat minut sille polulle,jonne haluan.

eikö ketään oikeasti kiinnosta huomata asioita vaikka ne ovat ihan silmien edessä.

Olin mun isän luona sitten se vaan alkoi kyselemään mun viiltely jäljistä.Mä vaan selitn jotain etten tiedä mistä ne on tullut ja muuta.Mun pikkusisko siinä vieressä vaan sano meijän isälle,että ei kai se luule mun viiltelevän.Se sano sen läpällä,mutta tulen olemaan kuitenkin jonkin aikaa varpaillani tämän asian suhteen.

Yleensä jos joku viiltelee sen saattaa tunnistaa siitä,että käyttää koko ajan pitkähihaisia vaatteita vaikka kesälläkin,jotta arpia ei nähtäisi.Tai näin ainakin olen lukenu.Ja minä vaan heilun toppi päällä kaiket päällä vaikka melkeimpä olisin edellisenä päivänä aiheuttanut taas verta tihkuvat haavat ranteisiini.Ihmiset ovat jo alkaneet kysellä,mutta en tee asialle mitään.Olen tyhmä....

Silloin kun ensimmäisiä kertoja viiltelin kerroin siitä kaverilleni,mutta asia jäi sitten siihen,mutta vähän ajan kuluttua jatkoin kuitenkin taas.Vanhempi pikkusiskoni kysyi kerran ja väitin niiden olevan tussia.Sitten oli kylmä talvi ja nyt kun kuljetaan taas vähän kevyemmässä vaatekerroksessa muutkin ihmiset ovat huomanneet.Nuorempi pikkusiskoni on udellut,toinen paras kaverini,nyt isänikin ja perjantaina paras kaverinikin jolle olin jo aikaisemmar arvet näyttänyt kysyi uusista.....ja silti kukaan ei tee mitään.

Tavallaan sitä juskus toivoo,että joku käsittäisi ettei maailmassa ole kovin hyvä elää ja viitsisi auttaa.Mutta en myöskään halua ihmisten sotkeutuvan elämääni sillä olenhan minä ihan kunnossa,pääsemässä vielä toivottuun painoon....Kaverini ovat jo pakotelleet minua syömään enkä halua sitä,että joka ikinen ihminen vahtii,että syön......en halua painaa yhtään enempää.Painan nyt jo aivan liikaa.....

.

Aivan ihanaa,kun pari päivää sitten vaaka näytti 48.6 
Tunsin taas olevani lähempänä tavoitettani.
Olen onnistunut laihtumaan n.9 kiloa :::)
Mutta vielä on matkaa......en ole vielä tyytyväinen,en nyt.

Elämä on.....
????
Pieniä sirpaleita,
onnen palasia.
Juhlintoja kuutamolla,
tuskaa ja kipua
kaikkialla.
Kysymys johon ei ikinä saada vastausta.<3

En olisi halunnut tämän ikinä päättyvän

Sydämmeni särkyi tänään pieniksi palasiksi.Koulu loppui tänään ja tiesin tämän olevan viimeinen päivä,kun ikinä näen ihmistä jota rakastan tässä maailmassa eniten.Todistuskin oli todella huono.Tiedän,että minun pitäisi olla tyytyväinen sillä olihan siellä muutama 10 ja loput 8 tai 9,mutta numeroni putosivat tänä vuonna järkyttävästi masentuneisuuteni takia... ;_;

Kevät juhla oli heti aamulla  ja kesti vain pari tuntia.Tulin kotiin ja yritin esittää iloista,mutta omaan rauhaan päästyäni itkin pitkään.Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt rakkaani.

Tämän päivän tapahtumat:

• Kevätjuhla
• Itkin
• Nukuin
• Esitin iloista sukulaisille,jotka tulivat katsomaan todistusta
• Näyttelin taas seuraaville ihmisille
• Kävin lenkillä
• Tein ruokaa ja söin liikaa (olen läski ;/ )
• Itkin
• Datasin
• Itkin/viiltelin
• ja nyt olen tässä :I

Elämä särkyy käsiini ja yritän epätoivoisesti pitää sen koossa.En tiedä kauanko jaksan ilman syytä elää.

Jos jokaisella on oma pieni anorektikkonsa,niin minulla hän on rakkaani

Kaipaan rakkaani luokse.Minulla on ikävä Häntä,sydämmeenkin sattuu.Hän ei ole varmaan kuitenkaan edes ikinä huomannut minua.Ei Hän varmaan edes tiedä minun olevan olemassa.

Hän on niin kaunis,täydellinen,ihana ja laiha...

En ikinä kelpaa hänelle tälläisenä.

Rakkauskin ahdistaa aina välillä.Pelkään Häne tekevän itselleen jotain,näen hänellä olevan paha olla ja minuakin se satuttaa.Pelkään sen ajan koittavan jolloin Hän ei yksinkertaisesti jaksa enää ja päättää lopettaa matkan kesken.En halua,että Hän kärsii.Hän joutunut kokemaan jo aivan liikaa....

Haluaisin kertoa ystävilleni ketä rakastan,mutta en vain jaksa/pysty.Ovat he jo toisaalta pitkään aavisteelleet minun olevan jotain muutakin kuin palkkä hetero.

Ihan vain kaikille tiedoksi olen bi....!!!  ja niin myös tyttö jota rakastan.....<333

<33333  ehkä nyt riittää.

Hyvää yötä vain  kaikille!!!!! ja huomenta itseasiassa...

En vain aina jaksa

En ole kirjoitellut liian pitään aikaan.En ole millaan jaksanut.

Viime päivinä liikunta puoli on ainakin ollut kunnossa,kun koulussa on joutunut tekemään kaikkea "hauskaa".
Yhtenä päivänä oli koko päivä tanssia.Olen hirveä läski enkä osaa tanssia,mutta oli pakko kuluttaa jotain.Toisena päivänä piti olla metsässä koko päivän hyttysten syömänä.Siellä oli koko ajan varmaan 20 hyttystä kimpussa.Käveltiin kuitenkin n.10 km,tavalaan ihan kiva.Tänään sitten kävelin 4 kilsaa.Olisin voinut kävellä enemmänkin,mutta oli ihan järkyttävä helle,minulla oli paksu huppari+2 toppia+pitkät legginsit.Ja kaikki oli mustaa....ei voinut ottaa edes hupparia pois,vaikka oli kuinka kuuma jos ei halunnut joutua hyttysten tappamaksi.Ei minun olisi tarvinnut niin montaa kierrosta kävellä,mutta halusin ja olisin voinut kävellä enemmänkin,mutta en ollut varma pyörtyisinkö jo siinä kuumuudessa.

Huomenna kaverin kanssa piknikille.Varmaan minunkin pakko syödä jotain,ahdistaa.Olen saanut todella paljon herkkuj aviime aikoina ja olen antanut kaikki kavereilleni.Jaoin päivässä pari suklaalevyä ja sulkaapatukoita...

Paras ystäväni yrittää aina muiden kanssa saada minut syömään,mutta tuloksetta.En syö koulussa ruokaa ja eräs tuleva luokkalaiseni on alkanut selittää kaikille kuinka laihdutan ja minulla on syömishäiriö,mutta kiellän aina asian.Eikä kenelläkään käy mielessä,että voisin valehdella sillä he ovat ystäviäni ja silloin sokeita suurimmalta osin näkemään todellisen minäni,jonka yritän päivittäin kaikin keinoin peittää.

Ahditaa tämä hiostava kuumuus...

En halua koulun loppuvan sillä ei kukaan minua kesälomalla kaipaa.Olen kuukaisia yksin,ilman ketään...

Elämä koettelee.

Aamupaino oli pari päivää sitten:49.1 =)
Olin todella iloinen.Nämä muut päivät ovatkin sitten menneet todella huonosti..On ollut vuoden viimeisimpiä kokeita,mutta oikein mihinkään ei ole jaksanut lukea.

Tajusin taas tänään etten oikeasti jaksa elää,todellisuus koettelee liikaa.Viiltelinkin hieman....
On todella paha olla.En pysty edes parhaille kavereilleni puhumaan.

Olen alkanut taas jatkaa erään tarinani kirjoittamista. Siinä on päähenkilöinä 2 syömishäiriöistä tyttöä ja poika.Kaikki ovat ahdistuneita,masentuneita ja itsetuhoisia...
Olen jo kirjoittanut siitä kuinka toinen tytöistä joutuu pakkohoitoon anoreksian takia,poika polttaa ihoonsa jälkiä tupakalla,toinen tyttö joutuu humalaisen isänsä hakkaamaksi ja siitä kuinka tytöt rakastavat toisiaan<3
...................................................
Tämä ei ollut pitkä kirjoitus,Anteeksi.

Entä jos kadotan itseni lopullisesi???

Se on aika pelottavaa,kun kadottaa itsensä.Tuntuu kuin ei itse hallitsisi elämäänsä vaan joku muu.
Ihmettelen nykyään käytöstäni,jos joku kysyy minulta jotain saatan hieman tiuskaista takaisin vaikka asia ei olisi kovin erikoinen enkä olisi edes vihainen mistään,en edes sille ihmiselle.Tajuan vasta jälkeenpäin mitä olen tehnyt ja se aina jää vaivaamaan sillä se ei ole minulle tavallista,että ärsyynnyn edes ihmisiin.En ole kovin puhelias ja vältän joltakinosin ihmisten seuraa,mutta tulen suurimmanosan kanssa toimeen tai ainakin yritän viimeiseen asti olla ystävällinen vaikka tietäisin ihmisen vihaavan minua vaikka onhan se hieman turhauttavaa.

En halua menettää ihmisiä ympäriltäni ja sen takia toimin aina muiden vaatimusten mukaan.

                                                                Disappear forever

Post in english.

I thought I'd do a little post in english. :)
Since then I have really bad in English so that errors in the text will certainly find.

I have not dared to visit the weighing several days,I feared the weight to be increased.
But today I went and it looked like the numbers: 49.3

My heart leapt in my chest and I felt a moment succeeded in at least some.
I was very proud of myself, and went forward with the dog walk.
I will drop even more and more,
All this leaves.

Today was supposed to eat as little as possible
and all started well,
but today I ordered a pizza for food.
I too will be forced to eat. Yuck! >.<

                                                                Fat, Fat, High In Fat
I not want fatten!!!!!!!
I want to be skinny, beautiful.