Syksyn odotusta

Uusia harmaita pilviä näkyvissä...
...Ne ovatkin samoja mitkä eivät ole koskaan lähteneet elämästäni..

Syksyllä pääsen ottamaan välimatkaa tähän ahdistavaan helvettiin..
mieleni sisällä olevista asioista en pääse eroon, mutta kotoa pääsen pois.
Olen odottanut sitä niin pitkään. En tiedä selviäisinkö enää yhtään pidempään kotona vaikka olisi pakko. En kestä olla täällä...
Joudun ehkä aina viikonloppuisin olemaan kotona, mutta ehkä äitikin huutaa vähemmän jos näemme harvemmin....
Toivon, että kaikki lähtisi paremmaksi silloin..

Viilteleminen alkaa pikku hiljaa riistäytyä käsistä....Haluaisin puhua siitä joillekkin kavereilleni..haluaisin, että joku sanoisi minulle ettei se kannata ja saisin hillittyä sitä vähän...mutta kaikilla on omassa elämässä niin paljon...

Ei ole kiirettä nukkumaan sillä päivällä en mene kouluun. Olen kotona koko päivän ja toivoisin, että saisin käytettyä koiran vähintään tunnin lenkillä ja treenaisin sitten perus kaavani läpi....
 Noudattaessani perus kaavaani treenaan tietyn saman määrän aina ja sen jälkeen jalat melkein pettävät alta.....se on minun kaavani..

Toivoisin, että huomenna ei tulisi syötyä turhuuksia...voisin aloittaa ruokapäiväkirjan, kun muutenkin olen alkanut kirjoittamaan tänne joka päivä..

kaikki särkyy..

Jos asiat näyttävät menevän parempaan suuntaan..se ei ole totta silloin.
Kaikki tuntuu olevan korjaantunut ja yhtäkki, aivan odottamatta, kaikki särkyy taas.
Turhia toiveita, toteutumattomia unelmia....

Elämäni on aivan pilalla...
Masennus painaa elämääni ja en jaksa tehdä mitään. En saa mitään aikaiseksi.
En pysty elämään kunnolla normaalia elämää.....en pysty olemaan ihmisten kanssa mutta en pysty olemaan yksinkään.
En pysty ikinä parantumaan täysin....olen liian hajalla..

En saa ajatuksistani enää selkoa,teksti muuttuu sekavaksi,minä vain itken.....

Ystäviä

Hei taas pitkästä aikaa.

Mietitte varmaan mitä elämääni kuuluu tällä hetkellä...
Ylä- ja alamäkia tottakai..

Olen todella iloinen siitä, että nykyään voin todeta elämässäni olevan hyvin tärkeitä ihmisiä. Näissä ihmisissä on se vaikutus, että oli oloni kuinka toivoton tahansa saadessani puhua heidän kanssaan mistä tahansa ja unohtaa muun niin mielialani paranee heti. He ovat syy miksi elän, miksi jaksan yrittää päästä pidemmälle vaikka kaikki tuntuu olevan turhaa. En kuitenkaan tiedä voinko ikinä kertoa heille kaikkea elämästäni. Olen tottunut pitämään asiat sisälläni eikä se haittaa toisaalta vaikken voisikaan puhua kaikesta...en ole ikinä ollut kovin hyvä puhumaan. Tunnen itseni tarpeelliseksi voidessani kuunnella heitä ja yrittää auttaa heitä tai vain puhua heidän kanssaan, ei heidän tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Teen paljon heidän vuokseen, mutta pyydänkö mitään? En minä tarvitse heiltä mitään sellaista minkä he voivat tarkoituksella antaa. Olen saanut heiltä jotain niin arvokasta etteivät he voi edes käsittää sitä. He ovat antaneet minulle syyn elää. En sano, että se pitäisi minut aina hengissä sillä pahoja päiviä on liian usein. Mutta kuitenkin se, että he ovat olemassa ja tiedän saavani puhua heille ja viettää aikaa heidän kanssaan....se saa minut jatkamaan.

Kirjoitan kovin positiivista tekstiä vaikka samaan aikaan verta valuu kädestäni...
Yksi minulle hyvin tärkeä ihminen mietti tänään sitä, että miten ihmiset voivat kestää viiltelyn aiheuttamaa tuskaa. Aloin miettiä asiaa omalla kohdallani...surullista on se, että vaikka viillän ja verta valuu kädestäni en tunne sitä......