Ei näin....

Ahdistaa vain. Mitään en jaksaisi tehdä ja ajatukset leikkivät omaa vuoristorataansa pääni sisällä.
Eli ei mitään uutta. Uskoin yli vuoden, että puhuminen auttaa. Taisin kuitenkin olla väärässä. En halua pilata kenenkään parantumis mahdollisuuksia sillä haluan, että kaikki voivat elää hyvää ja onnellista elämää ilman murheita. Itse olen kuitenkin jo kuukauden katunut sitä, että menin kertomaan tukalasta olotilastani. Oloni ei helppottunut yhtään ja asia on vain ahdistanut minua siitä asti. Ahdistaa niin, että tekisi mieli vain käpertyä kasaan ja kääntää ajankääntäjä takaisin siihen aikaan jolloin kukaan ei tiennyt. Aikaan ennen sitä, kun kaverinikaan tiesivät mitään. Minulla oli koulussa terveydenhoitajan tarkastus ja hän länttäsi minullle lapun eteen mikä käsitteli mielialaa. Se oli samanlainen kuin kaikki netistä löytyvät masennustestit. Aloitin aluksi ruksailemaan kohtia, että voin hyvin, olen aina iloinen yms.
Sitten tajusin, että itseäni minä vain huijaan ja aloitin lapun täyttämisen alusta. Kerroin miten kaikki todellisesti on.
Sen etten jaksa enää.
Sen etten usko tulevaisuuteeni,en selviä sinne.
Sen, että olen aivan pohjalla ja vajoamassa syvemmälle.
Sen, että olen melkein päästämässä elämästä irti.
Sen, että kaikki on aina syytäni ja olen huono ihminen.
Sen, että kaikkea on kestänyt jo puolitoista vuotta eikä suru ikinä katoa....

Suljettuani oven takanani lähtiessäni terveydenhoitajan luota pois minun teki mieli vain juosta piiloon itkemään. En meinannut pysyä kasassa, tunteita oli liikaa. Terveydenhoitaja sanoi soittavansa äidilleni sinä päivänä ja minun oli pakko suostua. Olin kuin nurkkaan ajettuna siinä tilanteessa. En olisi ikinä halunnut kenenkään tietävän millaista minulla on....
Sinä päivänä en meinannut uskaltaa mennä kotiin koulun jälkeen. Kotona pakenin omaan huoneeseeni enkä uskaltanut näyttäytyä koko päivänä. Pelkäsin puhelimen alkavan soimaan sillä minulla ei ollut tietoakaan milloin terveydenhoitaja aikoi soittaa vai oliko hän soittanut jo. Illalla äiti tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi terveydenhoitajan soittaneen ja kertoneen mistä olimme jutelleet. Hän myös sanoi juttelevansa asiasta kanssani myöhemmin. Kun hän oli lähtenyt minä vain itkin.

Siitä hetkestä lähtien, kun menin puhumaan terveydenhoitajalle olen katunut päätöstäni. Ei ole ollut hetkeäkään, että se olisi ollut hyvä asia. Minua vain ahdistaa ja itken koko ajan...
Miksi teen aina ne väärät valinnat.
Sain tänään tietää, että saan lähetteen nuorisopoliklinikalle.
EI,EI,EI.Minä en tahdo!!!!
Minä pelkään...tahdon takaisin siihen turvalliseen aikaan, noin kuukauden taakse päin.
Haluan ihmisten jättävän minut rauhaan.
Haluan elää omaa elämääni.

Miksi minusta tuntuu, että valehtelemalla vain selviää ;__;